Ruusu taksissa

Sattumaa tai ei, toisinaan ei voi muuta kuin hämmästellä, kuinka jokin sellainen asettautuu niin vaivattomasti syntymisensä tilaan, että itse syntymä jää toteutumatta vain synnyttäjän puutteessa - jos niin onnettomasti pääsisi käymään. Monesti kysymys on vain joukosta asetelmia, jotka ovat niin hyvin käsillä, että on vain ajan kysymys, että niiden suoma tilaisuus menetettäisiin. Tällaisina hetkinä tuntuu varsin helpolta olla tuskin muuta kuin yksinkertainen teknikko, jolle ei ole vaiva eikä mikään hieman avittaa sitä, mikä olisi vaarassa jäädä tai hävitä pelkkään luonnolliseen käsikir­joitukseensa.

Luonteeltaan melko vaivatonta hallintaa oli kerran myös eräs tilanne taksissani, jossa kulki rahan ja asiakkaiden ohella eräs ruusu. Ruusu oli syntymänsä hetkellä, saavuttuaan taksiini, lähellä poispyyhkiytymistään ellei se olisi kulkeutunut eteenpäin. Se oli vaarassa lakastua, kuolla pois, jos kuka vain olisi uskaltanut sen edessä sanoa, miten helppoa on katkaista ruusun varsi. Tuolloin ruusu olisi kuollut – mutta ei siinä taksissa, jossa se sai pikemminkin rauhaa, tai tilaa syntyä.

Ruusu johti taksistani jonnekin. Minne? Sillä ei ollut väliä silloin. Tulevaisuuteen? Liian ylimalkaista. Ruusu yksinkertaisesti antoi minulle jotain ja minä annoin sille jotain.

Tässä vuoropuhelumme, näin kaikki tapahtui. Ilta oli juuri alkamassa, kun taksiini astui kaksi asiakasta: mies ja nainen. He olivat matkalla erääseen herttoniemeläiseen kuppilaan, jonne ajoin matkan niissä muutamassa hetkessä, jotka taksin ratissa toisinaan kuluvat ilman, että jälkeenpäin muistaa ajan kulumisesta juuri mitään. Asiakkaani olivat juuri astumassa ulos, kun nainen keksi, että hän antaa minulle ruusun. Ruusu oli ilmeisesti alun perin miehen huomionosoitus naiselle, mutta nainen piti ruusua epäkäytännöllisenä kantaa ja kysyi veisinkö sen vaikka ”omalle kullannupulleni”.

Kuinka vastenmieliseltä minusta tuntuikaan ottaa ruusu vastaan! Kuinka heiveröinen ruusu olikaan tuolloin! Jonkinlaisen miesten välisen solidaarisuuden takia kai ajattelin, että otan ruusun nyt vastaan, mutta heitän sen sitten ikkunasta ulos jollakin bussipysäkillä. Hymyilin naiselle ottaessani ”kukan” kohteliaasti vastaan, vaikka perimmältäni suhtauduin siihen ynseästi: jos nainen ei ”kukkaa” huolinut, niin mitä sitä kenellekään muullekaan tyrkyttämään. Ruusun sieti vain jättää jonnekin lojumaan, pysähdyttää sen kulku. Miksi näin ei kuitenkaan käynyt, oli minulle siitä lähtien idea Rahan kyljestä, se, mihin taksini kautta aina silloin tällöin yllän.

Kuljetan asiakkaiden ja rahavirtojen kyljessä välttämättä myös jotain, mikä voi hyvinkin olla lähes tulkoon vain nojaamassa kasvualustaansa. Ruusulla oli tämän ymmärtämisessä aivan erityinen tehtävä. Pelkässä asiakkaita metsästävässä kruisailussa, jota enimmäkseen vain toteutan myymällä aikaani, minua viittilöikin pysähtymään eräs keltaiseen sadetakkiin sonnustautunut toinen nainen. Heti miehen ja naisen jälkeen. Ruusu oli jäänyt autoon, mutta sen matka ei siltä illalta ollut vielä päättynyt.

Keltasadetakkisen naisen astuessa taksiini kyytiin yritti tunkeutua jostain varjoisasta kadunkulmasta samalla myös naisen ”varjo”, mies, jonka kanssa nainen alkoi riidellä. Ja eipä aikaakaan, niin minäkin olin mukana riitelemässä. Suljin moottorin tilanteen äkkinäisyyden ja uhkaavuuden selvittämiseksi. Tilanne oli jollain tavalla käännettävä sopusointuisasti kasaan (mittarikaan ei vielä ollut päällä). Päädyin vastenmieliseen inttämisen ja neuvottelun välimuotoon miehen kanssa. Kumpikaan meistä ei pitänyt toisesta, mutta tavalla taikka toisella ymmärsimme molemmat, että ”varjo” ei pääsisi siihen reissuun mukaan. Kyytiin jäi vain nainen. Ja hänen itkunsa. Ja aina se sama tarina, ”kun on niin ikävää, kun mies hakkaa, mutta miestä ei voi lapsien takia jättää”. Mitä minä voisin siihen hätään tehdä?

Tilanne taksissani ”varjosta” eteenpäin oli jotain aivan muuta kuin tavallinen kyydittäminen. Onnistuin saamaan keskustelun jollakin tapaa nupulleen ja kääntymään moneen muuhunkin suuntaan kuin erilaisten vääryyksien sadatteluun, mikä piristi niin naista kuin itseni kannalta tukalaa tilannetta surumielisten olkapäänä, mitä vältän. Tiesin vain, että jossakin vaiheessa antaisin ruusun naiselle. Löydettyäni tämän hetken, ruusun antamiseni hetken, tulin samalla antaneeksi ruusulle nimen Rahan kyljessä. Nainen jäi aikanaan kyydistäni pois ruusu kädessään, kun taas minä ymmärsin, että asemani pelkästään rahaa ja asiakkaita siirtelevänä kuskina ei pitänyt paikkaansa. Kulkijoina saattoi esiintyä myös muita.

Harvinaisempia kulkijoita olivat ne, jotka kulkivat rahan kyljessä, rahan kylkenä. Sellaisia kulkijoita, kuten Rahan kyljessä, ei ollut ilman rahaa saalistavaa työtäni kuljettajana, ja samalla toimestani oli vain kylkiluun mittainen matka sellaisten kujanteiden luokse, jotka ilman aivan tiettyä päättäväisyyttä eivät kenties koskaan tulisi ilmi. Minne ruusu, ”kukka”, jatkoi matkaansa, ei ollut kiinnostavaa, vaan, että se kulki tuollaisten risteytymien kautta ja risteytymänä, tuskin edes kolmea vaaksanmittaa korkeana, hieman auki revittynä harsona, jonka houkutuksia edes minä, toisinaan varsin teknisluontoinen kuski, en millään kerran kyennyt vastustamaan.