Taloutta

Aika: kymmentä vaille kaksitoista. Paikka: Ravintola Merenneito. Nainen oli soittanut aikaisin aamulla puhelinvastaajaani ja jättänyt viestin, että tulisi tänne tasalta. Täällä voisimme puhua tapahtu­neesta kasvotusten eikä hänen tarvitsisi sadatella niin paljon vastoinkäy­misiään, joita oli ollut röykkiöittäin.

Aluksi naisen itsensä mielenkiinto ”tapaustaan” kohtaan oli ollut vähäistä. Olihan kulunut verrattain pitkä aika siitä, kun hänen löytämänsä pullo oli nostettu ylös merestä. Nainen ei ehkä muistanut kaikkea. Kaikki kuitenkin viittasi siihen, että pullo oli olemassa. Ja se oli hyvin säilynyt (näin nainen kertoi ajatelleensa nuorena tyttönä löydettyään pullon, hieman ennen kuin pullo riistettiin hänen kädestään ja toimitettiin vastuullisen ympäristöjärjestön tutkittavaksi).

Pullo oli aluksi ollut maitopullo. Oli ollut olemassa jakeluprosessi, jossa pulloa oli käytetty ravintoaineiden kuljetukseen ja säilytykseen. Pulloa koskevan materiaalitiedon selvitykseen ja sen tuotannollista elinkaarta koskeviin historiallisiin analyyseihin oli kulunut asiantuntijaresurssien pääosa. Kuinkas muuten. Pullon sisältä löydettiin tosin vielä paperi, ja siihen liittyvät yksityiskohdat todettiin syntyneen ihmiskäden luomistyön tuloksena, mutta ne ”yksistään” olivat vähäpätöisiä sen rinnalla, että pullon paikkatieto oli jo pidemmän aikaan antanut aihetta jo tehtyjen haitallisten muutosprosessien paikantamiseen. Olihan merenpuhdistusprosesseissa voinut vallita epätarkkuutta jo viisikin vuosisataa sitten. Voitiinhan olettaa, että meret eivät olleetkaan vielä riittävän puhtaita kaloille.

Naiselta asiaa oli turha kysyä. Niin sanottiin. Paperiinkaan sisältyneen viestin semanttista laatua ei pidetty kovinkaan työläästi selvitettävänä yksityiskohtana eikä edes kovin mielenkiintoisena, koska siihen ei liittynyt ympäristöoikeudellisia näkökohtia. Kun nainen tiedusteli asiaa henkilökohtaisiin tiedonvapausoikeuksiinsa vedoten, hänelle kerrottiin, että selvityksen tuloksena pienet mustepisteet olivat muodostaneet merkinkantajan, jonka arveltiin tarkoittavan E-kirjainta. Annettiin ymmärtää, että paperille oli kirjoitettu vapaalla kädellä kirjain ”E”. Päälle päätteeksi tutkimusjohtaja tokaisi: – ”E”-kirjain oli mitä ilmeisimmin merkinnyt jotain vain lähettäjälle itselleen, joten sitä oli mitä suurimmassa määrin pidettävä "yksityisenä". Lopuksi tutkimusjohtaja allekirjoitti haarakkeen ulokkeellaan. Sen pituinen se ja nainen sai käsiinsä tutkimusraportin.

Koska naisella ei ollut löytäjän oikeudellaan edellytyksiä vaatia laajempia lisäselvityksiä, oli vaatimusten mukainen tiedonvälityskokous jäänyt lyhyeen. Löytäjän ja omistajan oikeuksia oli jo aikoja sitten kavennettu mukauttamalla niitä "tapahtuman" virtausasteisiin. Kyseltyään niiden merkitystä komissiolta omassa tapauksessaan naiselle tehtiin selväksi, että pullo oli ehditty tuhota. Enempää tietoa ei siis yksinkertaisesti ollut saatavissa. – Ei komission suunnalta, kertoi naiselle eräs hänen ystävistään. – Komissiossa ei viitsitä seurata ajan tuulia. Ei tunneta ajallistuvaa läsnäoloa, ei minkäänlaista sulavuutta. “Tapahtuman“ jälkeen oli opittu luottamaan vähennyksiin.

– Oli kuitenkin melkoinen ihme, että eksyit Hankoon samalla kuin hekin. “Runoilijahan“ moitti jo tuolloin kaikkia niitä, jotka eivät ”uskaltaneet” turvautua säkeisiin. Mutta mitä nuo ”runoilijan” säkeet olivat, johon me katosimme niin yhtäkkisesti? Antaisin mitä tahansa, jos tietäisin, mitä ne ovat.

– "Tapahtuman" yhteydessä oli vielä tuiki tavallista ihmetellä sitä, mutta sitten "ei kuulunut enää askelten kopinaa”. – Runoilijan aikaan "tapahtuma" tuli tunnetuksi hänen toimiessaan kohdistimena. Vielä eilenkin häneen saattoi törmätä toimittamassa "yksityisiä".

– Rannalle ei ollut olemassa minkäänlaisia liikenneyhteyksiä, “kun itse haukkasit vartaasta“. Mitä olit oikeastaan aikeissa tehdä siellä? Kerroit minulle siitä aikaisemminkin - siinä sinulle panoksia - mutta harvoin tyttö pieni, harvoin jaksamme seurata kenenkään ajatuksen juoksua samalla tavoin kuin sinun. Miksi et puhuisi meille? On melkein mahdotonta, että kukaan tekee, tai on tullut tehneeksi mitään sellaista omasta tahdostaan kuin sinä. Luuletko, että pullo avattiin ulokkeilla. Siitä ei kai voinut olla epäilystäkään?

– Istuin erityisessä ohjauksessa. Säleikkö oli juuri irtaantumassa vasemmasta kiinnityksestä. Otin sen pois salpamekanismeihin saakka. Jouduin käyttämään niihin aikoihin paljon "välitilaa" toimiessani tutkimusteni ohella komission autonkuljettajana. Säleikkö oli sillä kerralla huonolaatuista ... ruokahalunikin palasi vasta kolmantena päivänä.

– Mutta sait tottumuksen pulloon. Kouraistiinko sinua?

– En huomannut sen askelmia ennen kuin se viilsi itsensä irti. Jotakin putosi kauas alapuolelleni. En tiedä miksi. En edelleenkään tiedä miksi. Minussa oli valmiuksia kiinnitykseen, kun se putosi. Komission tutkimusmielenkiintoon kuuluivat rantojen eheytys- ja virkistyshankkeiden läpivienti. Punoin ylempää ja alempaa toisiinsa, kunnes luulin hetken aikaa, että ”kuuta ja taivasta voisi koskettaa” jollakin tavoin. Kuin ”paljettikangasta”. Muistelin runoilijan säkeitä, toisintoina "tapahtumasta", mutta en malttanut olla uskomatta niihin. Ne tuntuivat irrottavan minut jostakin. Toimivan irrallaan minusta. En tiedä miksi. En edelleenkään tiedä miksi.

– Se oli siis mielestäsi kiinnitettävissä. Sait nielaistua sen melkein kuin “juottovasikka“. Se oli siis seilannut kaikessa tuossa kauheassa roinassa. Sen oli täytynyt pudota jonnekin. Silloin varmaan toivoo helposti, että sitä ei olisi koskaan löydettykään. – En kyselisi näin ellei minulla olisi raportointivelvollisuutta. Aloitko toimia löydöksesi mukaisesti vai et?

– Se ei ollut minun vallassani.

– Kuinka voit sen tietää? Eikö se ollut liitettävissä, yhdistettävissä jälleen kerran. Puuttuiko sinulta rohkeutta? Kerro vielä uudelleen: mikä irtosi? Otitko sinä sen sisällesi?

– Se ei voinut … se ei kuulunut minuun. Se putosi … se ei pudonnut. Se oli hetken aikaa sisälläni. Sillä oli elämä, vaistonsa, kielensä … “Suloinen perse!“ … komissionääri irrotti säleikön … Minua ei ollut, ranta oli kuihtunutta … se oli vain yksi monista. Minut ympäröitiin …

– Saivatko he siitä otteen. Miten he tekivät sen? Saivatko he säleikön korjatuksi?

– En halunnut, että he tulisivat sisääni. He kiskoivat minua lähelleen … Käteni väännettiin selän taakse … Olisiko minun annettu ahnehtia? Mitä he olisivat siitä kostuneet? Katselin merestä kohoavia kasvoja … Heillä ei ollut mitään aihetta kohdella minua niin kuin kohtelivat. He vaativat minua tulemaan luokseen …

– Entä sitten? Etkö pitänyt sitä kiinnostavana?

– … pullon suu oli rikottu ja sen terävät särmät viilsivät ihoa …rantakaislikossa lojui ruosteisia tynnyreitä … rannat olivat täynnä viheliäisiä heinäsirkkoja … – Alkoi putoaminen …tynnyrit lepäsivät vieritysten toisiinsa nojaten, kun he … he …Pudotuksen verivirrassa heidät nielaistiin yksi toisensa jälkeen … ”Pidä kiinni ratista! Pidä kiinni ratista!" … minulla ei ollut aikomustakaan suostutella ketään puolelleni … en tuntenut heistä ketään mieleisekseni …

Eikö siinä ollut ”hohtoa”?

Terävimmät heistä viskelivät toisiaan kivillä toisten rypistellessä ihoaan … ¨että heistäkin olisi kerran tullut kaloja” … ”Juoskaa se narttu kiinni!” … Niin paljon tynnyreissä oli ”kasvatettuja”, että verkot notkuivat ”Pietarin kalansaaliin” painosta suurten troolialusten kaataessa sätkiviä kalaryhmittymiä kuivumaan rantahietikolle … Ei! Et voi milloinkaan käsittää kuinka paljon vaivaa siihen kaikkeen kului … aurinko oli kaiken tiellä … se oli … kirkas, mutta niin lähtemättömän ankara, että siltä oli mahdotonta suojautua. – Säleikön sulkeuduttua olimme jälleen yhtä, vaikka tunnistin lähelläni vielä jonkin aikaa ”tunnetta” … samaa … joka edelsi ”tapahtumaa” ”vierauden kohmelossa … ikään kuin ohdakkeen … ”Saman vanhan Eroksen tilaa ryöstävän ohdakkeen”. Se oli … ja se ei ollut … pudonneen ahdinkonsa tähden … – Siinä sinulle raporttiisi … mutta älä unohda tätä … älä unohda tätä koskaan … alaikäisyys ei ole moite … älä unohda koskaan … kaupunkiemme valot ovat synkät, mutta ne eivät ole nähneet vielä mitään. Et ole nähnyt vielä mitään … et ole nähnyt vielä mitään …

Nainen ”itki”.

Vaiheilla II

Ihme, sanoin jotain.
Siivin.

Lauloin seinään
nojaten.

Saman jalan kurotus.
Nousin paikaltani lyhyin askelin.
Värkähtämättä.

Saman jalan askeleita
ottanut kun olin kaksi.
Seisten
sieluni silmin.

Vois puhua päivän,
muuttua yöksi,
varkain kavaltaa,
oi hakea tuohon tanssiin,
valosointuiseen valssiin.

Vaiheilla I

Elämän taitolapsi
mihin uskallat ja kajoat

ikkunat on puhallettu huuruun
tikkuja myydään sisällä tuvassa
Sisällä, kuvassa,
monta tahokasta
nukan kukasta nyhertäjää
lumpeen latvan ottajaista
lammen ahnetta latkijaa

kahdella äyrillä lämmin

viidellä saunaan tuodaan puita

Rakkaudesta ja vaihdosta

Rakastavaiset tunnistaa kadulla siitä, että heille ei riitä, että on rakkautta, vaan että sitä on juuri heidän välillään. Rakkauden kadottamisen pelon kokiessaan pelkää, että juuri tämä toinen lakkaisi rakastamasta. Tällöin ei ole pelkästään äärimmäisen tärkeää, vaan samalla myös erityisen hedelmällistä kysyä, kuinka ymmärtää rakkauden ja vaihdon välisen jaon, tilan ja välitilan, jossa paljolti määräytyy se, minkälaisia muotoja rakkauden on mahdollista saada. Näistä muutamia mainitakseni rakkaus voi olla epätoivoista, keskentekoista rakkautta, mutta yhtälailla intohimoista, tyyntä, lähimmäisen rakkautta tai anteeksi antavaa rakkautta.

Vaihdon kysymys rakkaudessa tulee ilmi kysymyksenä “Olenko vain toinen vaihtoehto toiselle?". Opastaakseni hieman tällaisen kysymyksen parissa tapahtuvaa “rakkauden sitkostamista vaihtoon” muotoilen kysymyksen uudelleen. Kysyä voisi paremmin “Miten vaihdon ehtojen ja rakastamisen rajalinjat kulkevat?”.

Rakkautta löytää sieltä, missä vaihdon ehdot puhuttelevat eivätkä suoranaiset päämäärät vaihtoon. Silmäykset, äänensävyt, hymyt, ruumiin kielen kirjo eivät löydä toisiaan suoran vaan radikaalin vaihdon maailmasta, jossa kaikki nämä “löydökset” kiertävät mahdollisesti hyvinkin kaukaisten aikojen ja paikkojen takaa, vaikka ne useimmiten saavatkin ilmentymänsä hetkellisinä tapahtumina rakastavaisten väliltä. Kun rakkautta tapahtuu rakastavaisten väliltä, on rakkaus juuri näiden “laajempien kaarien taipaileita”, jotka ovat saapuneet kohtaamaan rakastavaiset.

Ajan kokemus on huomattavan jakava tekijä koskien rakkautta. Rakkauteen kiiruhtamisen väittäisin olevan lähempänä vaihdon ja rakkauden todistamisen maailmaa kuin aikaa viettävää rakkautta, jossa rakkautta pikemminkin koetaan. Mustasukkaiset luonteet saattavat vaatia todisteita rakkaudesta yhtä hyvin kuin rakkauden julkistuksia. Toisaalta intohimoinen rakkaus voi haastaa itsensä Ajan kaikista siihen kiinnitetyistä tehtävistä ja lupauksista välittämättä. Silti intohimoinenkin rakkaus voi päättyä takaisin vaihtoon, jos rakkaus pitäytyy liian paljon tässä aikaa koettelevassa muodossaan.

Viimeiseksi haluaisin huomauttaa rakastavaisille yhdestä seikasta. Vaikka yksi saisikin tuntemaan toisen vaihtoehdoksi kolmannelle, on paljon mieluisampaa erota tai ottaa etäisyyttä rakkauteen, jos sitä pitää ennemminkin vaihtoa synnyttävänä voimana kuin vaihdon tuloksena. Jo pelkästään tämän ymmärtäminen voi antaa voimaa yhtä hyvin rakastavaiseksi heittäytymiseen, jonkin rakkauden taakseen jättämiseen kuin uusille rakkauden koitoksille. Kuka tämän tuntee sydämessään, osaa rakastaa.

Miestanssi

Kaiken maailman kotkotuksia kuuluu kaltereiden välistä,
mylvii kaltereiden välistä ylpeydestä kuolemaa.
Ulkona odottaa taistelun rinki.

Avautuvaa käytävää myöten pääsen ulos virkeänä
valppauteen heränneenä
varatakseni itselleni parasta.
Mitä kerkeämmin katselen ympärilleni, etsin kyvykkäitä.
Niille on varattu pellen kaapu, punainen peitto.
Tahdon nähdä omin silmin lehmän laikut, ilveilijän
luonteet. Keskenkasvuiset imevät äitinsä utareista maitoa.

Rengas kiiltelee, turpa polttelee hiiltävää
Hännän heiluvan vapinassa komeasti keinuu nuoruus vasta. Ken on tullut näyttämään hyvän hennon pölypilven askeleistaan sarvieni eteen? Se on niistä Matador … muuttuu siaksi silmiltään, vihattavalta halultaan ylpeillä tuottamastaan tuskasta, jota kuhisevassa loimossaan tarkkaa kansa ja ympäröi silmillään. Niistä tapan ensimmäisen, kuolen häpeästä, pelostani hävetä, uskostani … luulenpa etten pääse vapaaksi, olen niin armottoman musta.

Sarvia en jätä sohimaan ilmaa,
sorkkani saatte tuntemaan, Matador, pelkkää lehmän ihastusta. Veljet jättivät suhun jäljet ja päähän paskalakin poljettavaksi harmaaksi. Tuskin tunsin itsekään kasvavaa lasta. Kusen haisevaa virtsaa ja hurmeiset askeleeni näyttävät keskelle kaartavaa tietäni ylpeilemään vapaudestani, josta ensimmäinen kuolemasi jää jälkeen nieltäväksi, toista kun et tapaa ennen tuskaa sarvieni vankeudessa. Vain kolmatta kaipaat häpeästä, jota et voi jakaa piirittäessäsi nöyryydessä kuritettua mieltäsi.

Nyt sinulla on alussa vain järkeä, heilutat hattua tervehtääksesi kuninkaan väkeä. Minulla taas on sarvissani ravisuttelevaa taistelumieltä täällä maan kamaralla ja minua ärsyttää suunnattomasti harkinta, kun olet niin kaukanakin vielä. Mutta meillä on aikaa keskenämme. Meillä sitä on. Minulla on sitä paljon ruoskan häntää heiluttaakseni, kiveksiä kilistän rauhakseni, turvan punaista hehkutan tuleksi …

… tule vaan turman luokse silittämään kehräävää kissaa, jota muistan eilisestä, kun viimeksi olin vapaa, odotin lehmää. Vaan sainkin kynsiä käpälästä … opin kuinka sähäkkä voikin olla ihan pieni vasta … hiiren kokoinen … tuntiessani maukasta ihmetystä vapaudestani pelätä …. ja minä pelkään, että muistelen sitä kissaa, kun katselen sinua. Odotan sinua, koska arvoituksellinen kansa herättää minussa saman tunteen tietää …?

Tietäisin, mikä minua kohtaa, kun näen sinua lähempää, Matador! Tulen kysymään sen kissan nimeä, pakotan sinusta
totuuden pihalle juoksentelemaan! Anna sen kissan elää rauhassa, kun se niin pelkää tällaista hirvitystä, joka viilettää aitauksessaan vinhasti!

Mihin kaulukseen kätkitkään hiiren?
Näytän sulle siihen sarvieni terän, suolenpäitä, ruhjottua silavaa. Poljen askeleissani lähestyvän raivopään tunteitani. Levolliset silmäni katselevat sinua kiinteästi. Näytän olevani vanha ja hidas ja koet ärsyttää minua tempuilla, jotta rohkeudesta tuntisit enemmän itseäsikin. Olen jo niin lähellä, että kuulet hengityksen röyhtäleen ja puriessasi hampaitasi suonesi pullistuu, imet poskiasi, irvettäsi kalpeaa. Tuo perin juurin kalmea on työ vain sulla, seistä varoen edessäni, katsot silmieni syteen ...

Ryntään yhtä kertaa kaiken nopeuteni tunnustaen ja huitaisen jalat altasi välittämättä rei’itetystä kankaasta. Niskaa nykien harteillani mylvin astuen täristen yllesi vapauttamaan pelkosi itkemään, säikky. Sarvia sohien pääsi päällä katselen sinua hervottomasti maahan vaipunutta käperöä lasta. Pellet pyörivät ympärilläni kohisevan kansan noustua tähyämään vihaisia voittoja, kuivuneeseen
hiekan lumoon herpoavaa mykkyrää, viipyvää alistuvaa
liikkumattomuutta,
tämän voittajan vuorotonta odotusta
sietää läheisyyttä,
tuijottamassa kasvojasi, korsikossa kissaa, joka oli rohkeampi sähisten minulle
käpälöiden sieluni juuria.

Saat minut tuntemaan viiltävää tuskaa, mutta minä ...
… odotan … että tulinen myrskyni hellittäisi ja verisinä kiljuvat silmäni toipuisivat.
Leppyisin niin vähästä.

Uskaltaisit avata silmäsi, laukaus räjähtää kiljuen ohimoissa.
Aika on yksin meidän veljeni, oppisimme katselemaan toisiamme lähempää.

Valo loihtii taivasta,
vimmattuna korvissani jyskii
kuoleman tahti

Pellet karskistuvat, kohmeloiset värikkäät ystäväsi

Markkinoiden tuolle puolen?

Ajatellaanpa hetki monille taiteilijoille reaalista asetelmaa, missä taiteilija vuokraa jostakin työtilaa tai saavuttaa jonkin taidegalleristin suosion/arvostuksen ja tätä kautta paikan esiintyä, esitellä teoksiaan tai antaa teostensa tavoittaa vastaanottajiaan. Käännetään sitten lähtökohta ympäri. Entä, jos vastaanottajat joutuisivat välttämättä maksamaan taiteilijalle vuokraa, ja taiteilija mieltäisi kyseisen lähtökohdan seuraavan työnsä lähtökohdaksi. Mihin työstä/teoksesta voisi olla?

Tarkennetaan aihetta lisää. Taiteilija saa siis rahaa, joka on erityistä. Rahalla ei kukaan osta mitään teosta omasta tahdostaan, omasta maustaan tai muusta oman ympärillä liikkuvasta lähtökohdasta. Raha maksetaan säännöllisenä vuokrana taiteilijalle, joka samalla asettaa kyseisen lähtökohdan tulevien teostensa lähtökohdaksi. Toisin sanoen myöskään hän ei halua rahaa omaksi, omasta käsin annettavaksi. Idea johtaa sensaatioon: käsillä on vuokran maksaminen sellaisella rahalla, jota kukaan ei omista.

Miten jatkaa tulevia teoksia ei-omalla rahalla, kysyy taiteilija? Pitäisikö rahalla ostaa, kuten nykyään ostetaan eli asioita vaihdossa. Ei. Vaihdossakin on jo saatu kaikenlaista. Taiteilija yrittää muuta. Teos koskee vuokran ohjaamista säännöllisesti poliittiseen, yhteiseen asiaan tavalla, jossa aina on päätettävä, mihin vuokra käytetään. Ja ratkaisun on oltava yhteinen. Lisäksi kyseeseen tulee ei vain ratkaisun tekeminen nykyisestä yhteisestä vaan myös tulevasta yhteisestä, koska vuokratulo on varmaa.

Selviytyisikö edellistä lähtökohtaa kunnioittava taide markkinoilla? Ilmeisesti ei. Pitäisikö sen?

Äänet

Katso masto
purjeiden takaa kohoaa
särmikkäitä vuoria
”Voin kengät vaihtaa saappaisiin”
Kumun kuulen ja tuulien pauhun
Muuta en tiennyt kuin odottaa, päästä mantereelle

Kuinka paljon on jo lehväkkäitä puita
ja eläimiä metsissä
”Jääköön meri kuohuineen, pakenen sen vuolautta
etelän lämpimiin metsiin”
Milloin aavistelin mitäkin, suunnistin aistieni varassa

Kuinka paljon on metsää, josta vuoret kohoavat paljaina
Kanervat saattoivat matkaani
”Jää metsä alas varjoineen”
Vuorella on tilaa ja hiljaista kuin taivaassa
Seisoen kuin vuori vuoren päällä katselin auringon kultaamia huippuja

Hoi vuoren vanhus, kuulethan!
Tältä puolen avautuvat laaksot, kaupunkien rakennukset kukkuloilla,
jokien haarat keräävät vesiä täyttämään merta uudelleen
”Liu’un tästä alas ennen kuin lumet ehtivät sulaa.
Sinulla on aikaa vuori elää hiljaisuus seuranasi.
Minua kutsuvat laaksojen äänet.”

Mistä tulleet, kerran kohonneet,
laulujen säkeneissä sointuisat kaiut?
”Ne kohtaavat minut rannoillansa”
Tunsin niistä runsaita: aaltojen kuohuista
jalkani terästyivät, ruotoni sorjistui

Tulessako askelteni synty?
Käsivarsia leyhytellen liekkien hämärässä, poskissa puna,
”Tuon revityksen paulaan antaudun”, taoin kannoiltani,
”jos milloin aaltojen mylvinässä mä kuulisin kaihoisan kutsun …”

Talon tapoja, osa 1

Pala taivasta ja maata mielessäin vaeltaa.
Keskuspankin ympärille kääritty liina
saa naisrunoilijan tuntemaan häpeää.

Nollakasvua taas tänään.
Pojat juoksentelevat pussihousuissaan
näpit liimassa. Maisemat vaihtuvat ja
kumarassa päät. Jokaiselle yksityiskohdalle.