Vaahdossa

Jos aika olisi veitsi,

rikkoisi se luultavasti pelkästä

pilailunhalustaan kalastajan verkot,

          uudestaan ja uudestaan.

Elämä kuluisi sitoessa yhteen

siimanpätkiä.

Jos aika olisi veitsi,

lähtisi se tavoittelemaan kuuta

          mutta tylsistyisi ja katkeroituisi matkalla,

kunnes kuolisi pois

ja sammuisi päivien lyhty.

Jos aika olisi veitsi,

lopettaisivat kalastajat kutomasta

          kaloille paitaa

ja jäisivät tuijottamaan aavalle

nuotion kipunoidessa rantakalliolla.

Jos aika olisi veitsi,

kutoisitko minulle, rakkaimpani,

suomuisen peitteen

suojakseni, turvakseni?

Lähtisitkö sitten uimaan kanssani merelle ... ?

Tule ja kysy

I

Polttomerkki banaanin kuoren alla
hauteessa, uskottava se on
mustanpuhuva ritilä sulkee mut
alas tänne tyrmään

Poliisisaattue ohittaa metrin päästä
homeisella kiveyksellä kävelevät vartijat
Tunnistaa en voi ylhäisempää virkaa,
kullekin riittää huuhdella ruokansa
omaan vatsaansa.

Söisivät minutkin elävältä! Ei tarvitsisi säästellä ...
(huokaisee, mutta leppyy, kun vierailija polvistuu vangin viereen)

Kerrotaanhan toki kuninkaankin puolisonsa
maakuoppaan teljenneen … tämän uhmattua herraansa
… mutta pakenipas jumalauta … uhmasi kuningasta …
kunnes kuoppa oli kokonaan tyhjä … ja
kuningas kasvoiltaan vitivalkoinen … ei saanut sanottua jaata eikä juuta. Niin kerrotaan, kerrotaanhan toki … mutta että … mutta että rikokseni rakastetulle, kaikkein suloisimmalle, oli kuin vanki vartijalle!
Sille rikokselle kalpenevat jauhotkin säkissä
– ja itse olen siihen syyllinen.

Jauhot kalpenevat minua Maria: rikokseni tuli rakkaimmalleni ilmi
paosta. Kuin rikokseni oli pakoa, rakkaasta tuli minulle vartija.
Rikos oli hänelle paossa. Rakkaani saattoi vain saalistaa.
Rakastettuni oli odottanut kaikki nuo hetket, että rikokseni tulisi ilmi. Koko sen ajan. Koko riivatun syksyn …

Juudas pyysi rakkaintani tulemaan luokseen ja kertoi, että olin jättänyt oven avoimeksi Sinun huoneeseesi, Maria ... kerronpa Sinulle … uskouduin ovesta Juudaalle. Minun ei olisi pitänyt tehdä sitä. Minun ei olisi pitänyt … kaikkihan tiesivät Juudaan rakastavan minua. Hän ei koskaan olisi voinut ymmärtää, mitä kuulin sinulta. Sinua syytettiin tapaamistasi miehistä, mutta kerroit, että synti oli miesten. Uskoin sinua enemmän kuin ketään. Jätettyäni oven auki nukkuessasi, en tehnyt sinusta huoraa, kuten miehet … Sinä olit minulle hyvä.

Mutta Juudaalle se oli liikaa: ”pyhä mies” oli tehnyt syntiä. Ymmärrätkö kuinka väärin tein? Kerroin ovesta Juudaalle. Ja hän kertoi siitä rakkaimmalleni. En tehnyt huoraa Sinusta, Maria, vaan Juudaasta ja rakkaimmastani! Voi kuinka häpeän, häpeän niin … kalpenen Sinun edessäsi.

Miksi kerroinkaan Juudaalle, oi miksi? Juudas vedättää minua … mutta se olen minä, joka kiristän silmukkaa … (itkee) häpeän niin tekoani. Rakkaimmallani on nyt Juudaan kaapu, minun kaapuni. Minun tekoni kaapu … Maria?

Minä suutelin Juudasta! Se oli yksin minä! Rakkaus voi enää olla ovi, josta rakkaimmalleni kuljen ja josta hän uskoo minun olevan vain pakoa ja paetessani häntä vartioi hän minua. Hän voi enää vain tuntea, että ovi on auki – minun tulisi kulkea ovesta. Minun olisi paettava – minä pakenen! Vaan miksi tulitkaan Sinä … tulit, koska vaadit minua pölkylle.

Tunnen katseesi terän. Huuda vartijoita! Tulee näyttää, että pakenin! Rikokseni on liian suuri! En enää voi sanoa: et hylännyt. Minä hylkäsin!

Voi tätä häpeää!
Painaudut minua vasten kuin saadaksesi raudat tiukemmalle …


II

Taivutellen kaarevan tuntoni hiilillä piirrettyä alakuloa tapailin sanoja, kuusenoksia, tavuja.

Kuningas kalpeni. Sinua kalpeni raha. Rakkauteni on sinun. Olisitko edes siihen tyytyväinen? Juudas ei ollut ensimmäinen ovi, josta kuljet, ja tuskin viimeiseksi jää.

En minä kiristä. Tulin syleilemään sinua, miestä, haavaa – en tiedä.
Huoneesi on kuin tämä astia, astiaa vartioidaan, mutta ei rakkaimpasi sitä tee. Sanokaamme ennemmin ”auki” kuin ”vartioida”.

Juudas ei rakastanut sinua, vaan astiaa. Ovi näytti hänelle astian. Oliko siinä mitään pahaa, että Juudas kalpeni astiasta? Otit häneltä: ovi kertoi, että hänellä oli hintansa. Hän sai sinusta kolmekymmentä, mutta olisi tehnyt sen vähemmästä.

Eivät miehet olleet minua koskaan rakastaneet kuin sinä.
Miehet lukivat: hän on halpa, myydään hänet pois. Niin tekevät miehet, jotka eivät ymmärtäneet sinua vuorella. Sanottuasi, että sillä, jolla on, annetaan ylenpalttisesti, miehet kuulivat ”lyödään rahoiksi”. Kävi kuitenkin toisin: hinnat nousivat. Kerättyihin rikkauksiin nähden takaisin tulikin vähemmän. Eivät kuunnelleet loppuun: ”siltä, jolla ei ole, otetaan pois sekin, mitä hänellä on”.

Sinulle annoin, koska jätit oven auki. Sinä kuuntelit minua – sinä olit oveni. Juudas kuuli ”ovi”, mutta pelkäsi, että astia särkyisi. Astia oli myytävä. Hinnasta mistä hyvänsä. Sinua hän ei vartioinnut, halusi vain myydä – ennen kuin olisi liian myöhäistä. Sinussa myytiin minutkin.

Et hylännyt. Rikoit astian. Kysy: miksi hylkäsi?

Taloutta

Aika: kymmentä vaille kaksitoista. Paikka: Ravintola Merenneito. Nainen oli soittanut aikaisin aamulla puhelinvastaajaani ja jättänyt viestin, että tulisi tänne tasalta. Täällä voisimme puhua tapahtu­neesta kasvotusten eikä hänen tarvitsisi sadatella niin paljon vastoinkäy­misiään, joita oli ollut röykkiöittäin.

Aluksi naisen itsensä mielenkiinto ”tapaustaan” kohtaan oli ollut vähäistä. Olihan kulunut verrattain pitkä aika siitä, kun hänen löytämänsä pullo oli nostettu ylös merestä. Nainen ei ehkä muistanut kaikkea. Kaikki kuitenkin viittasi siihen, että pullo oli olemassa. Ja se oli hyvin säilynyt (näin nainen kertoi ajatelleensa nuorena tyttönä löydettyään pullon, hieman ennen kuin pullo riistettiin hänen kädestään ja toimitettiin vastuullisen ympäristöjärjestön tutkittavaksi).

Pullo oli aluksi ollut maitopullo. Oli ollut olemassa jakeluprosessi, jossa pulloa oli käytetty ravintoaineiden kuljetukseen ja säilytykseen. Pulloa koskevan materiaalitiedon selvitykseen ja sen tuotannollista elinkaarta koskeviin historiallisiin analyyseihin oli kulunut asiantuntijaresurssien pääosa. Kuinkas muuten. Pullon sisältä löydettiin tosin vielä paperi, ja siihen liittyvät yksityiskohdat todettiin syntyneen ihmiskäden luomistyön tuloksena, mutta ne ”yksistään” olivat vähäpätöisiä sen rinnalla, että pullon paikkatieto oli jo pidemmän aikaan antanut aihetta jo tehtyjen haitallisten muutosprosessien paikantamiseen. Olihan merenpuhdistusprosesseissa voinut vallita epätarkkuutta jo viisikin vuosisataa sitten. Voitiinhan olettaa, että meret eivät olleetkaan vielä riittävän puhtaita kaloille.

Naiselta asiaa oli turha kysyä. Niin sanottiin. Paperiinkaan sisältyneen viestin semanttista laatua ei pidetty kovinkaan työläästi selvitettävänä yksityiskohtana eikä edes kovin mielenkiintoisena, koska siihen ei liittynyt ympäristöoikeudellisia näkökohtia. Kun nainen tiedusteli asiaa henkilökohtaisiin tiedonvapausoikeuksiinsa vedoten, hänelle kerrottiin, että selvityksen tuloksena pienet mustepisteet olivat muodostaneet merkinkantajan, jonka arveltiin tarkoittavan E-kirjainta. Annettiin ymmärtää, että paperille oli kirjoitettu vapaalla kädellä kirjain ”E”. Päälle päätteeksi tutkimusjohtaja tokaisi: – ”E”-kirjain oli mitä ilmeisimmin merkinnyt jotain vain lähettäjälle itselleen, joten sitä oli mitä suurimmassa määrin pidettävä "yksityisenä". Lopuksi tutkimusjohtaja allekirjoitti haarakkeen ulokkeellaan. Sen pituinen se ja nainen sai käsiinsä tutkimusraportin.

Koska naisella ei ollut löytäjän oikeudellaan edellytyksiä vaatia laajempia lisäselvityksiä, oli vaatimusten mukainen tiedonvälityskokous jäänyt lyhyeen. Löytäjän ja omistajan oikeuksia oli jo aikoja sitten kavennettu mukauttamalla niitä "tapahtuman" virtausasteisiin. Kyseltyään niiden merkitystä komissiolta omassa tapauksessaan naiselle tehtiin selväksi, että pullo oli ehditty tuhota. Enempää tietoa ei siis yksinkertaisesti ollut saatavissa. – Ei komission suunnalta, kertoi naiselle eräs hänen ystävistään. – Komissiossa ei viitsitä seurata ajan tuulia. Ei tunneta ajallistuvaa läsnäoloa, ei minkäänlaista sulavuutta. “Tapahtuman“ jälkeen oli opittu luottamaan vähennyksiin.

– Oli kuitenkin melkoinen ihme, että eksyit Hankoon samalla kuin hekin. “Runoilijahan“ moitti jo tuolloin kaikkia niitä, jotka eivät ”uskaltaneet” turvautua säkeisiin. Mutta mitä nuo ”runoilijan” säkeet olivat, johon me katosimme niin yhtäkkisesti? Antaisin mitä tahansa, jos tietäisin, mitä ne ovat.

– "Tapahtuman" yhteydessä oli vielä tuiki tavallista ihmetellä sitä, mutta sitten "ei kuulunut enää askelten kopinaa”. – Runoilijan aikaan "tapahtuma" tuli tunnetuksi hänen toimiessaan kohdistimena. Vielä eilenkin häneen saattoi törmätä toimittamassa "yksityisiä".

– Rannalle ei ollut olemassa minkäänlaisia liikenneyhteyksiä, “kun itse haukkasit vartaasta“. Mitä olit oikeastaan aikeissa tehdä siellä? Kerroit minulle siitä aikaisemminkin - siinä sinulle panoksia - mutta harvoin tyttö pieni, harvoin jaksamme seurata kenenkään ajatuksen juoksua samalla tavoin kuin sinun. Miksi et puhuisi meille? On melkein mahdotonta, että kukaan tekee, tai on tullut tehneeksi mitään sellaista omasta tahdostaan kuin sinä. Luuletko, että pullo avattiin ulokkeilla. Siitä ei kai voinut olla epäilystäkään?

– Istuin erityisessä ohjauksessa. Säleikkö oli juuri irtaantumassa vasemmasta kiinnityksestä. Otin sen pois salpamekanismeihin saakka. Jouduin käyttämään niihin aikoihin paljon "välitilaa" toimiessani tutkimusteni ohella komission autonkuljettajana. Säleikkö oli sillä kerralla huonolaatuista ... ruokahalunikin palasi vasta kolmantena päivänä.

– Mutta sait tottumuksen pulloon. Kouraistiinko sinua?

– En huomannut sen askelmia ennen kuin se viilsi itsensä irti. Jotakin putosi kauas alapuolelleni. En tiedä miksi. En edelleenkään tiedä miksi. Minussa oli valmiuksia kiinnitykseen, kun se putosi. Komission tutkimusmielenkiintoon kuuluivat rantojen eheytys- ja virkistyshankkeiden läpivienti. Punoin ylempää ja alempaa toisiinsa, kunnes luulin hetken aikaa, että ”kuuta ja taivasta voisi koskettaa” jollakin tavoin. Kuin ”paljettikangasta”. Muistelin runoilijan säkeitä, toisintoina "tapahtumasta", mutta en malttanut olla uskomatta niihin. Ne tuntuivat irrottavan minut jostakin. Toimivan irrallaan minusta. En tiedä miksi. En edelleenkään tiedä miksi.

– Se oli siis mielestäsi kiinnitettävissä. Sait nielaistua sen melkein kuin “juottovasikka“. Se oli siis seilannut kaikessa tuossa kauheassa roinassa. Sen oli täytynyt pudota jonnekin. Silloin varmaan toivoo helposti, että sitä ei olisi koskaan löydettykään. – En kyselisi näin ellei minulla olisi raportointivelvollisuutta. Aloitko toimia löydöksesi mukaisesti vai et?

– Se ei ollut minun vallassani.

– Kuinka voit sen tietää? Eikö se ollut liitettävissä, yhdistettävissä jälleen kerran. Puuttuiko sinulta rohkeutta? Kerro vielä uudelleen: mikä irtosi? Otitko sinä sen sisällesi?

– Se ei voinut … se ei kuulunut minuun. Se putosi … se ei pudonnut. Se oli hetken aikaa sisälläni. Sillä oli elämä, vaistonsa, kielensä … “Suloinen perse!“ … komissionääri irrotti säleikön … Minua ei ollut, ranta oli kuihtunutta … se oli vain yksi monista. Minut ympäröitiin …

– Saivatko he siitä otteen. Miten he tekivät sen? Saivatko he säleikön korjatuksi?

– En halunnut, että he tulisivat sisääni. He kiskoivat minua lähelleen … Käteni väännettiin selän taakse … Olisiko minun annettu ahnehtia? Mitä he olisivat siitä kostuneet? Katselin merestä kohoavia kasvoja … Heillä ei ollut mitään aihetta kohdella minua niin kuin kohtelivat. He vaativat minua tulemaan luokseen …

– Entä sitten? Etkö pitänyt sitä kiinnostavana?

– … pullon suu oli rikottu ja sen terävät särmät viilsivät ihoa …rantakaislikossa lojui ruosteisia tynnyreitä … rannat olivat täynnä viheliäisiä heinäsirkkoja … – Alkoi putoaminen …tynnyrit lepäsivät vieritysten toisiinsa nojaten, kun he … he …Pudotuksen verivirrassa heidät nielaistiin yksi toisensa jälkeen … ”Pidä kiinni ratista! Pidä kiinni ratista!" … minulla ei ollut aikomustakaan suostutella ketään puolelleni … en tuntenut heistä ketään mieleisekseni …

Eikö siinä ollut ”hohtoa”?

Terävimmät heistä viskelivät toisiaan kivillä toisten rypistellessä ihoaan … ¨että heistäkin olisi kerran tullut kaloja” … ”Juoskaa se narttu kiinni!” … Niin paljon tynnyreissä oli ”kasvatettuja”, että verkot notkuivat ”Pietarin kalansaaliin” painosta suurten troolialusten kaataessa sätkiviä kalaryhmittymiä kuivumaan rantahietikolle … Ei! Et voi milloinkaan käsittää kuinka paljon vaivaa siihen kaikkeen kului … aurinko oli kaiken tiellä … se oli … kirkas, mutta niin lähtemättömän ankara, että siltä oli mahdotonta suojautua. – Säleikön sulkeuduttua olimme jälleen yhtä, vaikka tunnistin lähelläni vielä jonkin aikaa ”tunnetta” … samaa … joka edelsi ”tapahtumaa” ”vierauden kohmelossa … ikään kuin ohdakkeen … ”Saman vanhan Eroksen tilaa ryöstävän ohdakkeen”. Se oli … ja se ei ollut … pudonneen ahdinkonsa tähden … – Siinä sinulle raporttiisi … mutta älä unohda tätä … älä unohda tätä koskaan … alaikäisyys ei ole moite … älä unohda koskaan … kaupunkiemme valot ovat synkät, mutta ne eivät ole nähneet vielä mitään. Et ole nähnyt vielä mitään … et ole nähnyt vielä mitään …

Nainen ”itki”.

Vaiheilla II

Ihme, sanoin jotain.
Siivin.

Lauloin seinään
nojaten.

Saman jalan kurotus.
Nousin paikaltani lyhyin askelin.
Värkähtämättä.

Saman jalan askeleita
ottanut kun olin kaksi.
Seisten
sieluni silmin.

Vois puhua päivän,
muuttua yöksi,
varkain kavaltaa,
oi hakea tuohon tanssiin,
valosointuiseen valssiin.

Vaiheilla I

Elämän taitolapsi
mihin uskallat ja kajoat

ikkunat on puhallettu huuruun
tikkuja myydään sisällä tuvassa
Sisällä, kuvassa,
monta tahokasta
nukan kukasta nyhertäjää
lumpeen latvan ottajaista
lammen ahnetta latkijaa

kahdella äyrillä lämmin

viidellä saunaan tuodaan puita

Rakkaudesta ja vaihdosta

Rakastavaiset tunnistaa kadulla siitä, että heille ei riitä, että on rakkautta, vaan että sitä on juuri heidän välillään. Rakkauden kadottamisen pelon kokiessaan pelkää, että juuri tämä toinen lakkaisi rakastamasta. Tällöin ei ole pelkästään äärimmäisen tärkeää, vaan samalla myös erityisen hedelmällistä kysyä, kuinka ymmärtää rakkauden ja vaihdon välisen jaon, tilan ja välitilan, jossa paljolti määräytyy se, minkälaisia muotoja rakkauden on mahdollista saada. Näistä muutamia mainitakseni rakkaus voi olla epätoivoista, keskentekoista rakkautta, mutta yhtälailla intohimoista, tyyntä, lähimmäisen rakkautta tai anteeksi antavaa rakkautta.

Vaihdon kysymys rakkaudessa tulee ilmi kysymyksenä “Olenko vain toinen vaihtoehto toiselle?". Opastaakseni hieman tällaisen kysymyksen parissa tapahtuvaa “rakkauden sitkostamista vaihtoon” muotoilen kysymyksen uudelleen. Kysyä voisi paremmin “Miten vaihdon ehtojen ja rakastamisen rajalinjat kulkevat?”.

Rakkautta löytää sieltä, missä vaihdon ehdot puhuttelevat eivätkä suoranaiset päämäärät vaihtoon. Silmäykset, äänensävyt, hymyt, ruumiin kielen kirjo eivät löydä toisiaan suoran vaan radikaalin vaihdon maailmasta, jossa kaikki nämä “löydökset” kiertävät mahdollisesti hyvinkin kaukaisten aikojen ja paikkojen takaa, vaikka ne useimmiten saavatkin ilmentymänsä hetkellisinä tapahtumina rakastavaisten väliltä. Kun rakkautta tapahtuu rakastavaisten väliltä, on rakkaus juuri näiden “laajempien kaarien taipaileita”, jotka ovat saapuneet kohtaamaan rakastavaiset.

Ajan kokemus on huomattavan jakava tekijä koskien rakkautta. Rakkauteen kiiruhtamisen väittäisin olevan lähempänä vaihdon ja rakkauden todistamisen maailmaa kuin aikaa viettävää rakkautta, jossa rakkautta pikemminkin koetaan. Mustasukkaiset luonteet saattavat vaatia todisteita rakkaudesta yhtä hyvin kuin rakkauden julkistuksia. Toisaalta intohimoinen rakkaus voi haastaa itsensä Ajan kaikista siihen kiinnitetyistä tehtävistä ja lupauksista välittämättä. Silti intohimoinenkin rakkaus voi päättyä takaisin vaihtoon, jos rakkaus pitäytyy liian paljon tässä aikaa koettelevassa muodossaan.

Viimeiseksi haluaisin huomauttaa rakastavaisille yhdestä seikasta. Vaikka yksi saisikin tuntemaan toisen vaihtoehdoksi kolmannelle, on paljon mieluisampaa erota tai ottaa etäisyyttä rakkauteen, jos sitä pitää ennemminkin vaihtoa synnyttävänä voimana kuin vaihdon tuloksena. Jo pelkästään tämän ymmärtäminen voi antaa voimaa yhtä hyvin rakastavaiseksi heittäytymiseen, jonkin rakkauden taakseen jättämiseen kuin uusille rakkauden koitoksille. Kuka tämän tuntee sydämessään, osaa rakastaa.

Miestanssi

Kaiken maailman kotkotuksia kuuluu kaltereiden välistä,
mylvii kaltereiden välistä ylpeydestä kuolemaa.
Ulkona odottaa taistelun rinki.

Avautuvaa käytävää myöten pääsen ulos virkeänä
valppauteen heränneenä
varatakseni itselleni parasta.
Mitä kerkeämmin katselen ympärilleni, etsin kyvykkäitä.
Niille on varattu pellen kaapu, punainen peitto.
Tahdon nähdä omin silmin lehmän laikut, ilveilijän
luonteet. Keskenkasvuiset imevät äitinsä utareista maitoa.

Rengas kiiltelee, turpa polttelee hiiltävää
Hännän heiluvan vapinassa komeasti keinuu nuoruus vasta. Ken on tullut näyttämään hyvän hennon pölypilven askeleistaan sarvieni eteen? Se on niistä Matador … muuttuu siaksi silmiltään, vihattavalta halultaan ylpeillä tuottamastaan tuskasta, jota kuhisevassa loimossaan tarkkaa kansa ja ympäröi silmillään. Niistä tapan ensimmäisen, kuolen häpeästä, pelostani hävetä, uskostani … luulenpa etten pääse vapaaksi, olen niin armottoman musta.

Sarvia en jätä sohimaan ilmaa,
sorkkani saatte tuntemaan, Matador, pelkkää lehmän ihastusta. Veljet jättivät suhun jäljet ja päähän paskalakin poljettavaksi harmaaksi. Tuskin tunsin itsekään kasvavaa lasta. Kusen haisevaa virtsaa ja hurmeiset askeleeni näyttävät keskelle kaartavaa tietäni ylpeilemään vapaudestani, josta ensimmäinen kuolemasi jää jälkeen nieltäväksi, toista kun et tapaa ennen tuskaa sarvieni vankeudessa. Vain kolmatta kaipaat häpeästä, jota et voi jakaa piirittäessäsi nöyryydessä kuritettua mieltäsi.

Nyt sinulla on alussa vain järkeä, heilutat hattua tervehtääksesi kuninkaan väkeä. Minulla taas on sarvissani ravisuttelevaa taistelumieltä täällä maan kamaralla ja minua ärsyttää suunnattomasti harkinta, kun olet niin kaukanakin vielä. Mutta meillä on aikaa keskenämme. Meillä sitä on. Minulla on sitä paljon ruoskan häntää heiluttaakseni, kiveksiä kilistän rauhakseni, turvan punaista hehkutan tuleksi …

… tule vaan turman luokse silittämään kehräävää kissaa, jota muistan eilisestä, kun viimeksi olin vapaa, odotin lehmää. Vaan sainkin kynsiä käpälästä … opin kuinka sähäkkä voikin olla ihan pieni vasta … hiiren kokoinen … tuntiessani maukasta ihmetystä vapaudestani pelätä …. ja minä pelkään, että muistelen sitä kissaa, kun katselen sinua. Odotan sinua, koska arvoituksellinen kansa herättää minussa saman tunteen tietää …?

Tietäisin, mikä minua kohtaa, kun näen sinua lähempää, Matador! Tulen kysymään sen kissan nimeä, pakotan sinusta
totuuden pihalle juoksentelemaan! Anna sen kissan elää rauhassa, kun se niin pelkää tällaista hirvitystä, joka viilettää aitauksessaan vinhasti!

Mihin kaulukseen kätkitkään hiiren?
Näytän sulle siihen sarvieni terän, suolenpäitä, ruhjottua silavaa. Poljen askeleissani lähestyvän raivopään tunteitani. Levolliset silmäni katselevat sinua kiinteästi. Näytän olevani vanha ja hidas ja koet ärsyttää minua tempuilla, jotta rohkeudesta tuntisit enemmän itseäsikin. Olen jo niin lähellä, että kuulet hengityksen röyhtäleen ja puriessasi hampaitasi suonesi pullistuu, imet poskiasi, irvettäsi kalpeaa. Tuo perin juurin kalmea on työ vain sulla, seistä varoen edessäni, katsot silmieni syteen ...

Ryntään yhtä kertaa kaiken nopeuteni tunnustaen ja huitaisen jalat altasi välittämättä rei’itetystä kankaasta. Niskaa nykien harteillani mylvin astuen täristen yllesi vapauttamaan pelkosi itkemään, säikky. Sarvia sohien pääsi päällä katselen sinua hervottomasti maahan vaipunutta käperöä lasta. Pellet pyörivät ympärilläni kohisevan kansan noustua tähyämään vihaisia voittoja, kuivuneeseen
hiekan lumoon herpoavaa mykkyrää, viipyvää alistuvaa
liikkumattomuutta,
tämän voittajan vuorotonta odotusta
sietää läheisyyttä,
tuijottamassa kasvojasi, korsikossa kissaa, joka oli rohkeampi sähisten minulle
käpälöiden sieluni juuria.

Saat minut tuntemaan viiltävää tuskaa, mutta minä ...
… odotan … että tulinen myrskyni hellittäisi ja verisinä kiljuvat silmäni toipuisivat.
Leppyisin niin vähästä.

Uskaltaisit avata silmäsi, laukaus räjähtää kiljuen ohimoissa.
Aika on yksin meidän veljeni, oppisimme katselemaan toisiamme lähempää.

Valo loihtii taivasta,
vimmattuna korvissani jyskii
kuoleman tahti

Pellet karskistuvat, kohmeloiset värikkäät ystäväsi

Markkinoiden tuolle puolen?

Ajatellaanpa hetki monille taiteilijoille reaalista asetelmaa, missä taiteilija vuokraa jostakin työtilaa tai saavuttaa jonkin taidegalleristin suosion/arvostuksen ja tätä kautta paikan esiintyä, esitellä teoksiaan tai antaa teostensa tavoittaa vastaanottajiaan. Käännetään sitten lähtökohta ympäri. Entä, jos vastaanottajat joutuisivat välttämättä maksamaan taiteilijalle vuokraa, ja taiteilija mieltäisi kyseisen lähtökohdan seuraavan työnsä lähtökohdaksi. Mihin työstä/teoksesta voisi olla?

Tarkennetaan aihetta lisää. Taiteilija saa siis rahaa, joka on erityistä. Rahalla ei kukaan osta mitään teosta omasta tahdostaan, omasta maustaan tai muusta oman ympärillä liikkuvasta lähtökohdasta. Raha maksetaan säännöllisenä vuokrana taiteilijalle, joka samalla asettaa kyseisen lähtökohdan tulevien teostensa lähtökohdaksi. Toisin sanoen myöskään hän ei halua rahaa omaksi, omasta käsin annettavaksi. Idea johtaa sensaatioon: käsillä on vuokran maksaminen sellaisella rahalla, jota kukaan ei omista.

Miten jatkaa tulevia teoksia ei-omalla rahalla, kysyy taiteilija? Pitäisikö rahalla ostaa, kuten nykyään ostetaan eli asioita vaihdossa. Ei. Vaihdossakin on jo saatu kaikenlaista. Taiteilija yrittää muuta. Teos koskee vuokran ohjaamista säännöllisesti poliittiseen, yhteiseen asiaan tavalla, jossa aina on päätettävä, mihin vuokra käytetään. Ja ratkaisun on oltava yhteinen. Lisäksi kyseeseen tulee ei vain ratkaisun tekeminen nykyisestä yhteisestä vaan myös tulevasta yhteisestä, koska vuokratulo on varmaa.

Selviytyisikö edellistä lähtökohtaa kunnioittava taide markkinoilla? Ilmeisesti ei. Pitäisikö sen?

Äänet

Katso masto
purjeiden takaa kohoaa
särmikkäitä vuoria
”Voin kengät vaihtaa saappaisiin”
Kumun kuulen ja tuulien pauhun
Muuta en tiennyt kuin odottaa, päästä mantereelle

Kuinka paljon on jo lehväkkäitä puita
ja eläimiä metsissä
”Jääköön meri kuohuineen, pakenen sen vuolautta
etelän lämpimiin metsiin”
Milloin aavistelin mitäkin, suunnistin aistieni varassa

Kuinka paljon on metsää, josta vuoret kohoavat paljaina
Kanervat saattoivat matkaani
”Jää metsä alas varjoineen”
Vuorella on tilaa ja hiljaista kuin taivaassa
Seisoen kuin vuori vuoren päällä katselin auringon kultaamia huippuja

Hoi vuoren vanhus, kuulethan!
Tältä puolen avautuvat laaksot, kaupunkien rakennukset kukkuloilla,
jokien haarat keräävät vesiä täyttämään merta uudelleen
”Liu’un tästä alas ennen kuin lumet ehtivät sulaa.
Sinulla on aikaa vuori elää hiljaisuus seuranasi.
Minua kutsuvat laaksojen äänet.”

Mistä tulleet, kerran kohonneet,
laulujen säkeneissä sointuisat kaiut?
”Ne kohtaavat minut rannoillansa”
Tunsin niistä runsaita: aaltojen kuohuista
jalkani terästyivät, ruotoni sorjistui

Tulessako askelteni synty?
Käsivarsia leyhytellen liekkien hämärässä, poskissa puna,
”Tuon revityksen paulaan antaudun”, taoin kannoiltani,
”jos milloin aaltojen mylvinässä mä kuulisin kaihoisan kutsun …”

Talon tapoja, osa 1

Pala taivasta ja maata mielessäin vaeltaa.
Keskuspankin ympärille kääritty liina
saa naisrunoilijan tuntemaan häpeää.

Nollakasvua taas tänään.
Pojat juoksentelevat pussihousuissaan
näpit liimassa. Maisemat vaihtuvat ja
kumarassa päät. Jokaiselle yksityiskohdalle.


Kuvatko?

Yksikin sana voi varastaa tuhat kuvaa
Yksikin hyvin valittu sana voi sulattaa kuvat pakkasesta
Valmiina, paikoillanne, NYT!

Veljille myös


Rutot tuhottu, hyvä
Ei onnistunut miekalla, eikä veljien avustuksella
Onnistui leveällä luudalla ja ruisleivällä

Kas, onhan nyt veljienkin saatava voitosta
eineeksi!

Pannaan veljet velaksi korjaamaan satoa
niittämään tervettä meri-ilmaa,
tuokioksi tuumimaan,
ison merikarin kannelle selällään
tuijottamaan taivoa,
taivuttamaan tuulosia

Eiköhän siitä riitä leipääkin leikattavaksi!


Kysymyksiä?


Hitaasti pörisevä alkuvaiva liikutteli
vilkasta mielikuvitusta.
Kohta se sanoisi jotain, kuten että
ei enää halua hitaita lunkeja laivoja.

Nää aakkoset on jo kyllä kertaalleen
kirjoitettu, vaikka
voisihan niitä joskus
hieman avittaa ja rullallekin kääriä.
Tuolloin voisi keikahtaa yleisöstä esiin
taas se pilvetön utuinen kumma,
joka kaikissa näyttelijöissä halajaa.

Otin sitten minäkin tahdin, nousin
ja vahdin kerran taas niitä öitä,
jotka aamuun saakka valvoivat
ulvovina katraina susia.

Susien silmissä monistuivat tauot, joita
jokainen vaeltaja askelissaan,
nummen kanervikossa niittää
peläten että taaskin näkösällä ollut
kukkula ei veisikään sinne meren rannalle,
joka lupaa vietellä ensinäykkäsyllä.

Availin sitten eväitä ja tuumin kannon nokassa:
Eikö meri lupailekin liikaa?
Mitä jos haastattelisikin susia?
Pyytäisivätkö jäsenmaksua?

Riittäisikö lantti vai pyytäisivätkö kahta?


Miehekästä

Tunsin kerran erään rohkean ja sovinnollisen miehen.
Kerran se tuli skutsista ulos vasen silmä turvonneena
ja sanoi, että rähinää oli tullut karhun kanssa.
Karhu oli juossut itkien pakoon, kun se ei ollut uskonut,
että miehelle kelpasi vain se kapeikko joella,
josta lohia saattoi napata miltei lennosta.

Toissapäivänä kuulin, että karhu oli lähettänyt miehelle tekstarilla
viestin: lääkärilasku oli melkein tonnin. Mies siihen, että
maksaa puolet laskusta, mutta vain, jos karhu tulee pystyttämään hirsimökkiä ilman "sarvia ja hampaita".


Retkellä


Oletko nähnyt aasiani,
sitä jolla juuri ratsastin?

Höh, no se meni Vuorenpeikon majaan ja nukahti sinne.

Nukahti? Niin, niin. Vuorenpeikko syötti sitä ja juotti. Nyt se sitten nukkuu.

Se on äkkiä herätettävä! Vuorenpeikko lihotti sitä ja aikoo syödä sen.

Ei ku se söi vaan vähäsen ja otti muutaman kulauksen vettä.

Se ei osaa pelätä!

No ei. Sillä oli vaan vähäsen nälkä.

Mutta että nukkuu!

Vuorenpeikko antoi sille punkan, silitti vähän harjaksistakin – ei siinä sen kummempaa.

Kukas itse sitten olet?

Olen Vuorenpeikon muori.

Kauheata, kauheata! Minne olenkaan tullut? Säästä minut armas peikkomuori! Olen vielä kovin nuori kuolemaan!

Kuolemaan? Miten niin? Täällähän minä olen vain sinua vastassa.
Aasi sanoi, että kantamuksia tulee perästä.


Mielivalta


Kun mielivalta heittää tuleen viimeisen halon
ei Meitä enää ole.

Kun tuhkassa kytee vielä kekäle,
on tulen sytyttäjällä vielä mahdollisuuksia.


Muusta viis


Korkealentoinen pianonsoittaja katolla
kitaransoittaja vuorostaan tahdissa pehmeästi valssia
peltikatto rämisee, balalaikan renkutusta,
huopatossuissa balettia niityllä,
sinfooninen joukko, korkokengissä

Ketä noista komentelemaan?

Kaiku on poikittain pihalla odottamassa sydänkeksejä
puuvillaa sateen pehmittämän jääkiveyksen kahvimurskeeseen

Villasukat pyörivät jaloissa
kannat polkee lattiaa
Flamenco jatkaa soittoaan
- se palaa

Ihmiset lämmön tuntee


Varkain


Ettehän te vain sure,
Keskiviikko
Kyynelehditte aivan turhaan

Liekit polttaneet ovat rakkauden jäljiltä, näen mä,
kulutettu lämmennyt kiusa. Sanot siihen
monen monituista ja että "mun on monen suista"

Hoet vaivoen
olon toivotuista, onnen kuista,
tokenet,
onnetonkin, sen myönnän itsekin.

Suhun heltyen lohdutuksen varas olen ...

Ja saavis silloin kaadat
ja päästeletkin kakistelematta
kuin ei saattais kadetta ja kumaraa enää koskaan halutakkaan.
Ennen nöyrryitkin,
vaan nyt on sadetta ja avaraa,
kummarretta polven päistä,
tyrskittelet lapsi pieni, nyyhkitellen
sydäntäsi nikottaa

Vaan anna tulla täysiä, ja henkäise
ulos pulleaa palleaa elämää
ja sirise,
sirkkanen,
juo tilkkanen vettä ja lepää
torstai paistaa aamulla pekonia

Ruusu taksissa

Sattumaa tai ei, toisinaan ei voi muuta kuin hämmästellä, kuinka jokin sellainen asettautuu niin vaivattomasti syntymisensä tilaan, että itse syntymä jää toteutumatta vain synnyttäjän puutteessa - jos niin onnettomasti pääsisi käymään. Monesti kysymys on vain joukosta asetelmia, jotka ovat niin hyvin käsillä, että on vain ajan kysymys, että niiden suoma tilaisuus menetettäisiin. Tällaisina hetkinä tuntuu varsin helpolta olla tuskin muuta kuin yksinkertainen teknikko, jolle ei ole vaiva eikä mikään hieman avittaa sitä, mikä olisi vaarassa jäädä tai hävitä pelkkään luonnolliseen käsikir­joitukseensa.

Luonteeltaan melko vaivatonta hallintaa oli kerran myös eräs tilanne taksissani, jossa kulki rahan ja asiakkaiden ohella eräs ruusu. Ruusu oli syntymänsä hetkellä, saavuttuaan taksiini, lähellä poispyyhkiytymistään ellei se olisi kulkeutunut eteenpäin. Se oli vaarassa lakastua, kuolla pois, jos kuka vain olisi uskaltanut sen edessä sanoa, miten helppoa on katkaista ruusun varsi. Tuolloin ruusu olisi kuollut – mutta ei siinä taksissa, jossa se sai pikemminkin rauhaa, tai tilaa syntyä.

Ruusu johti taksistani jonnekin. Minne? Sillä ei ollut väliä silloin. Tulevaisuuteen? Liian ylimalkaista. Ruusu yksinkertaisesti antoi minulle jotain ja minä annoin sille jotain.

Tässä vuoropuhelumme, näin kaikki tapahtui. Ilta oli juuri alkamassa, kun taksiini astui kaksi asiakasta: mies ja nainen. He olivat matkalla erääseen herttoniemeläiseen kuppilaan, jonne ajoin matkan niissä muutamassa hetkessä, jotka taksin ratissa toisinaan kuluvat ilman, että jälkeenpäin muistaa ajan kulumisesta juuri mitään. Asiakkaani olivat juuri astumassa ulos, kun nainen keksi, että hän antaa minulle ruusun. Ruusu oli ilmeisesti alun perin miehen huomionosoitus naiselle, mutta nainen piti ruusua epäkäytännöllisenä kantaa ja kysyi veisinkö sen vaikka ”omalle kullannupulleni”.

Kuinka vastenmieliseltä minusta tuntuikaan ottaa ruusu vastaan! Kuinka heiveröinen ruusu olikaan tuolloin! Jonkinlaisen miesten välisen solidaarisuuden takia kai ajattelin, että otan ruusun nyt vastaan, mutta heitän sen sitten ikkunasta ulos jollakin bussipysäkillä. Hymyilin naiselle ottaessani ”kukan” kohteliaasti vastaan, vaikka perimmältäni suhtauduin siihen ynseästi: jos nainen ei ”kukkaa” huolinut, niin mitä sitä kenellekään muullekaan tyrkyttämään. Ruusun sieti vain jättää jonnekin lojumaan, pysähdyttää sen kulku. Miksi näin ei kuitenkaan käynyt, oli minulle siitä lähtien idea Rahan kyljestä, se, mihin taksini kautta aina silloin tällöin yllän.

Kuljetan asiakkaiden ja rahavirtojen kyljessä välttämättä myös jotain, mikä voi hyvinkin olla lähes tulkoon vain nojaamassa kasvualustaansa. Ruusulla oli tämän ymmärtämisessä aivan erityinen tehtävä. Pelkässä asiakkaita metsästävässä kruisailussa, jota enimmäkseen vain toteutan myymällä aikaani, minua viittilöikin pysähtymään eräs keltaiseen sadetakkiin sonnustautunut toinen nainen. Heti miehen ja naisen jälkeen. Ruusu oli jäänyt autoon, mutta sen matka ei siltä illalta ollut vielä päättynyt.

Keltasadetakkisen naisen astuessa taksiini kyytiin yritti tunkeutua jostain varjoisasta kadunkulmasta samalla myös naisen ”varjo”, mies, jonka kanssa nainen alkoi riidellä. Ja eipä aikaakaan, niin minäkin olin mukana riitelemässä. Suljin moottorin tilanteen äkkinäisyyden ja uhkaavuuden selvittämiseksi. Tilanne oli jollain tavalla käännettävä sopusointuisasti kasaan (mittarikaan ei vielä ollut päällä). Päädyin vastenmieliseen inttämisen ja neuvottelun välimuotoon miehen kanssa. Kumpikaan meistä ei pitänyt toisesta, mutta tavalla taikka toisella ymmärsimme molemmat, että ”varjo” ei pääsisi siihen reissuun mukaan. Kyytiin jäi vain nainen. Ja hänen itkunsa. Ja aina se sama tarina, ”kun on niin ikävää, kun mies hakkaa, mutta miestä ei voi lapsien takia jättää”. Mitä minä voisin siihen hätään tehdä?

Tilanne taksissani ”varjosta” eteenpäin oli jotain aivan muuta kuin tavallinen kyydittäminen. Onnistuin saamaan keskustelun jollakin tapaa nupulleen ja kääntymään moneen muuhunkin suuntaan kuin erilaisten vääryyksien sadatteluun, mikä piristi niin naista kuin itseni kannalta tukalaa tilannetta surumielisten olkapäänä, mitä vältän. Tiesin vain, että jossakin vaiheessa antaisin ruusun naiselle. Löydettyäni tämän hetken, ruusun antamiseni hetken, tulin samalla antaneeksi ruusulle nimen Rahan kyljessä. Nainen jäi aikanaan kyydistäni pois ruusu kädessään, kun taas minä ymmärsin, että asemani pelkästään rahaa ja asiakkaita siirtelevänä kuskina ei pitänyt paikkaansa. Kulkijoina saattoi esiintyä myös muita.

Harvinaisempia kulkijoita olivat ne, jotka kulkivat rahan kyljessä, rahan kylkenä. Sellaisia kulkijoita, kuten Rahan kyljessä, ei ollut ilman rahaa saalistavaa työtäni kuljettajana, ja samalla toimestani oli vain kylkiluun mittainen matka sellaisten kujanteiden luokse, jotka ilman aivan tiettyä päättäväisyyttä eivät kenties koskaan tulisi ilmi. Minne ruusu, ”kukka”, jatkoi matkaansa, ei ollut kiinnostavaa, vaan, että se kulki tuollaisten risteytymien kautta ja risteytymänä, tuskin edes kolmea vaaksanmittaa korkeana, hieman auki revittynä harsona, jonka houkutuksia edes minä, toisinaan varsin teknisluontoinen kuski, en millään kerran kyennyt vastustamaan.

Nuori pari


Eräs nainen kirjoitti ystäväni selkään
Puskinin runon.

Joitakin päiviä myöhemmin
ystävä meni lääkäriin. Terveysasemalla
hän pyysi lääkäriä olemaan välittämättä runosta.
Mitään runoa ei kuitenkaan löytynyt. Runo oli
huuhtoutunut veden mukana suihkussa.
Lääkäri kysyi: - Onko tätä tapahtunut aikaisemminkin?

Ystävä siihen: - Olemme juuri tavanneet.


Perikles perikännissä

Naapurit, pilailijat! 
Saanko hetken metelöitsijöiltä!

Ylpeys on hyvää, kun se on rakennus
ja pilkattavaa silloin, kun se on elimetön ruumis

Jos aion taata seinän, ei ole sellaista käskyä, 
jotta luopuisin ylpeydestä

Juokaamme siis seinille! 
(hoippuu naukattuaan jo muutaman)

(nostaa lasia, mutta kaataa sisällön lattialle 
ja vakavoituu)
Silti kaiken maailman porttieerit kolkuttavat ovia: 
  ”On aika!”, vaikka tahdomme turvata 
  vain itsessään halun
  tämän soihtuni alla, jota kannan!

Sanon tämän vain kerran, kuten on hyvä ja oikein! 
(nostaa soihdun)
Tämän luolan varjoissa, 
jonne olemme kokoontuneet juhlimaan, 
lukee:
      Jos joku yleisesti toisen halua pilkkaa
   saakoon vastaansa vain orjan kantamaan soihtua 
      öiseen Ateenaan 
   Orja näyttäköön tien pilkkaajan kotiin

Muuhun kuin tähän vastaavaan eleeseen 
   kaupunkimme hajoaa
 eikä pelaa eikä vaihda kohta enää kukaan.

Siispä naapurit, 
jos satuttekin olemaan paskiksia, 
en laillanne halua lennättää lokaa!

Seinässä, jota kannattelen, on ovi. 
Se on ollut siinä jo pitkään, 
   sillä ylpeys ei asu ovissa eikä sen kahvoissa, 
      vaan juuri niistä se virtaa ulos 
 sulostuttamaan apeita ja parantamaan nöyriä

Siispä tervetuloa! Kolkuttakaa oviin rohkeasti 
     ja 
  kääntäkää ovien kahvoja
sillä silloin toimitte kuin Apollo ja muut jumalat, 
jotka suosivat kutsuja ja vastaavat kutsuihin!

Hestiaalle muistakaa lorauttaa pelkästään 
tilkkanen sillä koko kupillinen on pelkkää 
tyhjänpäiväistä mahtailua.

Osata rakastaa

Rakastavaiset tunnistaa kadulla siitä, että heille ei riitä, että on rakkautta, vaan että sitä on juuri heidän välillään. Rakkauden kadottamisen pelon kokiessaan pelkää, että juuri tämä toinen lakkaisi rakastamasta. Tällöin ei ole pelkästään äärimmäisen tärkeää, vaan samalla myös erityisen hedelmällistä kysyä: kuinka ymmärtää rakkauden ja vaihdon välisen jaon, tilan ja välitilan, jossa paljolti määräytyy se, minkälaisia muotoja rakkauden on mahdollista saada. Näistä muutamia mainitakseni rakkaus voi olla epätoivoista, keskentekoista rakkautta, mutta yhtälailla intohimoista, tyyntä, lähimmäisen rakkautta tai anteeksi antavaa rakkautta.

Vaihdon kysymys rakkaudessa tulee ilmi kysymyksenä “olenko vain toinen vaihtoehto” toiselle. Opastaakseni hieman tällaisen kysymyksen parissa tapahtuvaa “rakkauden sitkostamista vaihtoon” muotoilen kysymyksen uudelleen. Kysyä voisi paremmin “miten vaihdon ehtojen ja rakastamisen rajalinjat kulkevat”. Rakkautta löytää sieltä, missä vaihdon ehdot puhuttelevat eivätkä suoranaiset päämäärät vaihtoon. Silmäykset, äänensävyt, hymyt, ruumiin kielen kirjo eivät löydä toisiaan suoran vaan radikaalin vaihdon maailmasta, jossa kaikki nämä “löydökset” kiertävät mahdollisesti hyvinkin kaukaisten aikojen ja paikkojen takaa, vaikka ne useimmiten saavatkin ilmentymänsä hetkellisinä tapahtumina rakastavaisten väliltä. Kun rakkautta tapahtuu rakastavaisten väliltä, on rakkaus juuri näiden “laajempien kaarien taipaileita”, jotka ovat saapuneet kohtaamaan rakastavaiset.

Ajan kokemus on huomattavan jakava tekijä koskien rakkautta. Rakkauteen kiiruhtamisen väittäisin olevan lähempänä vaihdon ja rakkauden todistamisen maailmaa kuin aikaa viettävää rakkautta, jossa rakkautta pikemminkin koetaan. Mustasukkaiset luonteet saattavat vaatia todisteita rakkaudesta yhtä hyvin kuin rakkauden julkistuksia. Toisaalta intohimoinen rakkaus voi haastaa itsensä Ajan kaikista siihen kiinnitetyistä tehtävistä ja lupauksista välittämättä. Silti intohimoinenkin rakkaus voi päättyä takaisin vaihtoon, jos rakkaus pitäytyy liian paljon tässä aikaa koettelevassa muodossaan.

Viimeiseksi haluaisin huomauttaa rakastavaisille yhdestä seikasta. Vaikka yksi saisikin tuntemaan toisen vaihtoehdoksi kolmannelle, on paljon mieluisampaa erota tai ottaa etäisyyttä rakkauteen, jos sitä pitää ennemminkin vaihtoa synnyttävänä voimana kuin vaihdon tuloksena. Jo pelkästään tämän ymmärtäminen voi antaa voimaa yhtä hyvin rakastavaiseksi heittäytymiseen, jonkin rakkauden taakseen jättämiseen kuin uusille rakkauden koitoksille. Kuka tämän tuntee sydämmessään, osaa rakastaa.

Hyvää uutta vuotta kaikille,
Kalle