Vaiheilla I

Elämän taitolapsi
mihin uskallat ja kajoat

ikkunat on puhallettu huuruun
tikkuja myydään sisällä tuvassa
Sisällä, kuvassa,
monta tahokasta
nukan kukasta nyhertäjää
lumpeen latvan ottajaista
lammen ahnetta latkijaa

kahdella äyrillä lämmin

viidellä saunaan tuodaan puita

Rakkaudesta ja vaihdosta

Rakastavaiset tunnistaa kadulla siitä, että heille ei riitä, että on rakkautta, vaan että sitä on juuri heidän välillään. Rakkauden kadottamisen pelon kokiessaan pelkää, että juuri tämä toinen lakkaisi rakastamasta. Tällöin ei ole pelkästään äärimmäisen tärkeää, vaan samalla myös erityisen hedelmällistä kysyä, kuinka ymmärtää rakkauden ja vaihdon välisen jaon, tilan ja välitilan, jossa paljolti määräytyy se, minkälaisia muotoja rakkauden on mahdollista saada. Näistä muutamia mainitakseni rakkaus voi olla epätoivoista, keskentekoista rakkautta, mutta yhtälailla intohimoista, tyyntä, lähimmäisen rakkautta tai anteeksi antavaa rakkautta.

Vaihdon kysymys rakkaudessa tulee ilmi kysymyksenä “Olenko vain toinen vaihtoehto toiselle?". Opastaakseni hieman tällaisen kysymyksen parissa tapahtuvaa “rakkauden sitkostamista vaihtoon” muotoilen kysymyksen uudelleen. Kysyä voisi paremmin “Miten vaihdon ehtojen ja rakastamisen rajalinjat kulkevat?”.

Rakkautta löytää sieltä, missä vaihdon ehdot puhuttelevat eivätkä suoranaiset päämäärät vaihtoon. Silmäykset, äänensävyt, hymyt, ruumiin kielen kirjo eivät löydä toisiaan suoran vaan radikaalin vaihdon maailmasta, jossa kaikki nämä “löydökset” kiertävät mahdollisesti hyvinkin kaukaisten aikojen ja paikkojen takaa, vaikka ne useimmiten saavatkin ilmentymänsä hetkellisinä tapahtumina rakastavaisten väliltä. Kun rakkautta tapahtuu rakastavaisten väliltä, on rakkaus juuri näiden “laajempien kaarien taipaileita”, jotka ovat saapuneet kohtaamaan rakastavaiset.

Ajan kokemus on huomattavan jakava tekijä koskien rakkautta. Rakkauteen kiiruhtamisen väittäisin olevan lähempänä vaihdon ja rakkauden todistamisen maailmaa kuin aikaa viettävää rakkautta, jossa rakkautta pikemminkin koetaan. Mustasukkaiset luonteet saattavat vaatia todisteita rakkaudesta yhtä hyvin kuin rakkauden julkistuksia. Toisaalta intohimoinen rakkaus voi haastaa itsensä Ajan kaikista siihen kiinnitetyistä tehtävistä ja lupauksista välittämättä. Silti intohimoinenkin rakkaus voi päättyä takaisin vaihtoon, jos rakkaus pitäytyy liian paljon tässä aikaa koettelevassa muodossaan.

Viimeiseksi haluaisin huomauttaa rakastavaisille yhdestä seikasta. Vaikka yksi saisikin tuntemaan toisen vaihtoehdoksi kolmannelle, on paljon mieluisampaa erota tai ottaa etäisyyttä rakkauteen, jos sitä pitää ennemminkin vaihtoa synnyttävänä voimana kuin vaihdon tuloksena. Jo pelkästään tämän ymmärtäminen voi antaa voimaa yhtä hyvin rakastavaiseksi heittäytymiseen, jonkin rakkauden taakseen jättämiseen kuin uusille rakkauden koitoksille. Kuka tämän tuntee sydämessään, osaa rakastaa.

Miestanssi

Kaiken maailman kotkotuksia kuuluu kaltereiden välistä,
mylvii kaltereiden välistä ylpeydestä kuolemaa.
Ulkona odottaa taistelun rinki.

Avautuvaa käytävää myöten pääsen ulos virkeänä
valppauteen heränneenä
varatakseni itselleni parasta.
Mitä kerkeämmin katselen ympärilleni, etsin kyvykkäitä.
Niille on varattu pellen kaapu, punainen peitto.
Tahdon nähdä omin silmin lehmän laikut, ilveilijän
luonteet. Keskenkasvuiset imevät äitinsä utareista maitoa.

Rengas kiiltelee, turpa polttelee hiiltävää
Hännän heiluvan vapinassa komeasti keinuu nuoruus vasta. Ken on tullut näyttämään hyvän hennon pölypilven askeleistaan sarvieni eteen? Se on niistä Matador … muuttuu siaksi silmiltään, vihattavalta halultaan ylpeillä tuottamastaan tuskasta, jota kuhisevassa loimossaan tarkkaa kansa ja ympäröi silmillään. Niistä tapan ensimmäisen, kuolen häpeästä, pelostani hävetä, uskostani … luulenpa etten pääse vapaaksi, olen niin armottoman musta.

Sarvia en jätä sohimaan ilmaa,
sorkkani saatte tuntemaan, Matador, pelkkää lehmän ihastusta. Veljet jättivät suhun jäljet ja päähän paskalakin poljettavaksi harmaaksi. Tuskin tunsin itsekään kasvavaa lasta. Kusen haisevaa virtsaa ja hurmeiset askeleeni näyttävät keskelle kaartavaa tietäni ylpeilemään vapaudestani, josta ensimmäinen kuolemasi jää jälkeen nieltäväksi, toista kun et tapaa ennen tuskaa sarvieni vankeudessa. Vain kolmatta kaipaat häpeästä, jota et voi jakaa piirittäessäsi nöyryydessä kuritettua mieltäsi.

Nyt sinulla on alussa vain järkeä, heilutat hattua tervehtääksesi kuninkaan väkeä. Minulla taas on sarvissani ravisuttelevaa taistelumieltä täällä maan kamaralla ja minua ärsyttää suunnattomasti harkinta, kun olet niin kaukanakin vielä. Mutta meillä on aikaa keskenämme. Meillä sitä on. Minulla on sitä paljon ruoskan häntää heiluttaakseni, kiveksiä kilistän rauhakseni, turvan punaista hehkutan tuleksi …

… tule vaan turman luokse silittämään kehräävää kissaa, jota muistan eilisestä, kun viimeksi olin vapaa, odotin lehmää. Vaan sainkin kynsiä käpälästä … opin kuinka sähäkkä voikin olla ihan pieni vasta … hiiren kokoinen … tuntiessani maukasta ihmetystä vapaudestani pelätä …. ja minä pelkään, että muistelen sitä kissaa, kun katselen sinua. Odotan sinua, koska arvoituksellinen kansa herättää minussa saman tunteen tietää …?

Tietäisin, mikä minua kohtaa, kun näen sinua lähempää, Matador! Tulen kysymään sen kissan nimeä, pakotan sinusta
totuuden pihalle juoksentelemaan! Anna sen kissan elää rauhassa, kun se niin pelkää tällaista hirvitystä, joka viilettää aitauksessaan vinhasti!

Mihin kaulukseen kätkitkään hiiren?
Näytän sulle siihen sarvieni terän, suolenpäitä, ruhjottua silavaa. Poljen askeleissani lähestyvän raivopään tunteitani. Levolliset silmäni katselevat sinua kiinteästi. Näytän olevani vanha ja hidas ja koet ärsyttää minua tempuilla, jotta rohkeudesta tuntisit enemmän itseäsikin. Olen jo niin lähellä, että kuulet hengityksen röyhtäleen ja puriessasi hampaitasi suonesi pullistuu, imet poskiasi, irvettäsi kalpeaa. Tuo perin juurin kalmea on työ vain sulla, seistä varoen edessäni, katsot silmieni syteen ...

Ryntään yhtä kertaa kaiken nopeuteni tunnustaen ja huitaisen jalat altasi välittämättä rei’itetystä kankaasta. Niskaa nykien harteillani mylvin astuen täristen yllesi vapauttamaan pelkosi itkemään, säikky. Sarvia sohien pääsi päällä katselen sinua hervottomasti maahan vaipunutta käperöä lasta. Pellet pyörivät ympärilläni kohisevan kansan noustua tähyämään vihaisia voittoja, kuivuneeseen
hiekan lumoon herpoavaa mykkyrää, viipyvää alistuvaa
liikkumattomuutta,
tämän voittajan vuorotonta odotusta
sietää läheisyyttä,
tuijottamassa kasvojasi, korsikossa kissaa, joka oli rohkeampi sähisten minulle
käpälöiden sieluni juuria.

Saat minut tuntemaan viiltävää tuskaa, mutta minä ...
… odotan … että tulinen myrskyni hellittäisi ja verisinä kiljuvat silmäni toipuisivat.
Leppyisin niin vähästä.

Uskaltaisit avata silmäsi, laukaus räjähtää kiljuen ohimoissa.
Aika on yksin meidän veljeni, oppisimme katselemaan toisiamme lähempää.

Valo loihtii taivasta,
vimmattuna korvissani jyskii
kuoleman tahti

Pellet karskistuvat, kohmeloiset värikkäät ystäväsi

Markkinoiden tuolle puolen?

Ajatellaanpa hetki monille taiteilijoille reaalista asetelmaa, missä taiteilija vuokraa jostakin työtilaa tai saavuttaa jonkin taidegalleristin suosion/arvostuksen ja tätä kautta paikan esiintyä, esitellä teoksiaan tai antaa teostensa tavoittaa vastaanottajiaan. Käännetään sitten lähtökohta ympäri. Entä, jos vastaanottajat joutuisivat välttämättä maksamaan taiteilijalle vuokraa, ja taiteilija mieltäisi kyseisen lähtökohdan seuraavan työnsä lähtökohdaksi. Mihin työstä/teoksesta voisi olla?

Tarkennetaan aihetta lisää. Taiteilija saa siis rahaa, joka on erityistä. Rahalla ei kukaan osta mitään teosta omasta tahdostaan, omasta maustaan tai muusta oman ympärillä liikkuvasta lähtökohdasta. Raha maksetaan säännöllisenä vuokrana taiteilijalle, joka samalla asettaa kyseisen lähtökohdan tulevien teostensa lähtökohdaksi. Toisin sanoen myöskään hän ei halua rahaa omaksi, omasta käsin annettavaksi. Idea johtaa sensaatioon: käsillä on vuokran maksaminen sellaisella rahalla, jota kukaan ei omista.

Miten jatkaa tulevia teoksia ei-omalla rahalla, kysyy taiteilija? Pitäisikö rahalla ostaa, kuten nykyään ostetaan eli asioita vaihdossa. Ei. Vaihdossakin on jo saatu kaikenlaista. Taiteilija yrittää muuta. Teos koskee vuokran ohjaamista säännöllisesti poliittiseen, yhteiseen asiaan tavalla, jossa aina on päätettävä, mihin vuokra käytetään. Ja ratkaisun on oltava yhteinen. Lisäksi kyseeseen tulee ei vain ratkaisun tekeminen nykyisestä yhteisestä vaan myös tulevasta yhteisestä, koska vuokratulo on varmaa.

Selviytyisikö edellistä lähtökohtaa kunnioittava taide markkinoilla? Ilmeisesti ei. Pitäisikö sen?