Korkealentoinen pianonsoittaja katolla
kitaransoittaja vuorostaan tahdissa pehmeästi valssia
peltikatto rämisee, balalaikan renkutusta,
huopatossuissa balettia niityllä,
sinfooninen joukko, korkokengissä
Ketä noista komentelemaan?
Kaiku on poikittain pihalla odottamassa sydänkeksejä
puuvillaa sateen pehmittämän jääkiveyksen kahvimurskeeseen
Villasukat pyörivät jaloissa
kannat polkee lattiaa
Flamenco jatkaa soittoaan
- se palaa
Ihmiset lämmön tuntee
sunnuntai 22. marraskuuta 2009
Muusta viis
tiistai 17. marraskuuta 2009
Varkain
Ettehän te vain sure,
Keskiviikko
Kyynelehditte aivan turhaan
Liekit polttaneet ovat rakkauden jäljiltä, näen mä,
kulutettu lämmennyt kiusa. Sanot siihen
monen monituista ja että "mun on monen suista"
Hoet vaivoen
olon toivotuista, onnen kuista,
tokenet,
onnetonkin, sen myönnän itsekin.
Suhun heltyen lohdutuksen varas olen ...
Ja saavis silloin kaadat
ja päästeletkin kakistelematta
kuin ei saattais kadetta ja kumaraa enää koskaan halutakkaan.
Ennen nöyrryitkin,
vaan nyt on sadetta ja avaraa,
kummarretta polven päistä,
tyrskittelet lapsi pieni, nyyhkitellen
sydäntäsi nikottaa
Vaan anna tulla täysiä, ja henkäise
ulos pulleaa palleaa elämää
ja sirise,
sirkkanen,
juo tilkkanen vettä ja lepää
torstai paistaa aamulla pekonia
lauantai 31. lokakuuta 2009
Ruusu taksissa
Sattumaa tai ei, toisinaan ei voi muuta kuin hämmästellä, kuinka jokin sellainen asettautuu niin vaivattomasti syntymisensä tilaan, että itse syntymä jää toteutumatta vain synnyttäjän puutteessa - jos niin onnettomasti pääsisi käymään. Monesti kysymys on vain joukosta asetelmia, jotka ovat niin hyvin käsillä, että on vain ajan kysymys, että niiden suoma tilaisuus menetettäisiin. Tällaisina hetkinä tuntuu varsin helpolta olla tuskin muuta kuin yksinkertainen teknikko, jolle ei ole vaiva eikä mikään hieman avittaa sitä, mikä olisi vaarassa jäädä tai hävitä pelkkään luonnolliseen käsikirjoitukseensa.
Luonteeltaan melko vaivatonta hallintaa oli kerran myös eräs tilanne taksissani, jossa kulki rahan ja asiakkaiden ohella eräs ruusu. Ruusu oli syntymänsä hetkellä, saavuttuaan taksiini, lähellä poispyyhkiytymistään ellei se olisi kulkeutunut eteenpäin. Se oli vaarassa lakastua, kuolla pois, jos kuka vain olisi uskaltanut sen edessä sanoa, miten helppoa on katkaista ruusun varsi. Tuolloin ruusu olisi kuollut – mutta ei siinä taksissa, jossa se sai pikemminkin rauhaa, tai tilaa syntyä.
Ruusu johti taksistani jonnekin. Minne? Sillä ei ollut väliä silloin. Tulevaisuuteen? Liian ylimalkaista. Ruusu yksinkertaisesti antoi minulle jotain ja minä annoin sille jotain.
Tässä vuoropuhelumme, näin kaikki tapahtui. Ilta oli juuri alkamassa, kun taksiini astui kaksi asiakasta: mies ja nainen. He olivat matkalla erääseen herttoniemeläiseen kuppilaan, jonne ajoin matkan niissä muutamassa hetkessä, jotka taksin ratissa toisinaan kuluvat ilman, että jälkeenpäin muistaa ajan kulumisesta juuri mitään. Asiakkaani olivat juuri astumassa ulos, kun nainen keksi, että hän antaa minulle ruusun. Ruusu oli ilmeisesti alun perin miehen huomionosoitus naiselle, mutta nainen piti ruusua epäkäytännöllisenä kantaa ja kysyi veisinkö sen vaikka ”omalle kullannupulleni”.
Kuinka vastenmieliseltä minusta tuntuikaan ottaa ruusu vastaan! Kuinka heiveröinen ruusu olikaan tuolloin! Jonkinlaisen miesten välisen solidaarisuuden takia kai ajattelin, että otan ruusun nyt vastaan, mutta heitän sen sitten ikkunasta ulos jollakin bussipysäkillä. Hymyilin naiselle ottaessani ”kukan” kohteliaasti vastaan, vaikka perimmältäni suhtauduin siihen ynseästi: jos nainen ei ”kukkaa” huolinut, niin mitä sitä kenellekään muullekaan tyrkyttämään. Ruusun sieti vain jättää jonnekin lojumaan, pysähdyttää sen kulku. Miksi näin ei kuitenkaan käynyt, oli minulle siitä lähtien idea Rahan kyljestä, se, mihin taksini kautta aina silloin tällöin yllän.
Kuljetan asiakkaiden ja rahavirtojen kyljessä välttämättä myös jotain, mikä voi hyvinkin olla lähes tulkoon vain nojaamassa kasvualustaansa. Ruusulla oli tämän ymmärtämisessä aivan erityinen tehtävä. Pelkässä asiakkaita metsästävässä kruisailussa, jota enimmäkseen vain toteutan myymällä aikaani, minua viittilöikin pysähtymään eräs keltaiseen sadetakkiin sonnustautunut toinen nainen. Heti miehen ja naisen jälkeen. Ruusu oli jäänyt autoon, mutta sen matka ei siltä illalta ollut vielä päättynyt.
Keltasadetakkisen naisen astuessa taksiini kyytiin yritti tunkeutua jostain varjoisasta kadunkulmasta samalla myös naisen ”varjo”, mies, jonka kanssa nainen alkoi riidellä. Ja eipä aikaakaan, niin minäkin olin mukana riitelemässä. Suljin moottorin tilanteen äkkinäisyyden ja uhkaavuuden selvittämiseksi. Tilanne oli jollain tavalla käännettävä sopusointuisasti kasaan (mittarikaan ei vielä ollut päällä). Päädyin vastenmieliseen inttämisen ja neuvottelun välimuotoon miehen kanssa. Kumpikaan meistä ei pitänyt toisesta, mutta tavalla taikka toisella ymmärsimme molemmat, että ”varjo” ei pääsisi siihen reissuun mukaan. Kyytiin jäi vain nainen. Ja hänen itkunsa. Ja aina se sama tarina, ”kun on niin ikävää, kun mies hakkaa, mutta miestä ei voi lapsien takia jättää”. Mitä minä voisin siihen hätään tehdä?
Tilanne taksissani ”varjosta” eteenpäin oli jotain aivan muuta kuin tavallinen kyydittäminen. Onnistuin saamaan keskustelun jollakin tapaa nupulleen ja kääntymään moneen muuhunkin suuntaan kuin erilaisten vääryyksien sadatteluun, mikä piristi niin naista kuin itseni kannalta tukalaa tilannetta surumielisten olkapäänä, mitä vältän. Tiesin vain, että jossakin vaiheessa antaisin ruusun naiselle. Löydettyäni tämän hetken, ruusun antamiseni hetken, tulin samalla antaneeksi ruusulle nimen Rahan kyljessä. Nainen jäi aikanaan kyydistäni pois ruusu kädessään, kun taas minä ymmärsin, että asemani pelkästään rahaa ja asiakkaita siirtelevänä kuskina ei pitänyt paikkaansa. Kulkijoina saattoi esiintyä myös muita.
Harvinaisempia kulkijoita olivat ne, jotka kulkivat rahan kyljessä, rahan kylkenä. Sellaisia kulkijoita, kuten Rahan kyljessä, ei ollut ilman rahaa saalistavaa työtäni kuljettajana, ja samalla toimestani oli vain kylkiluun mittainen matka sellaisten kujanteiden luokse, jotka ilman aivan tiettyä päättäväisyyttä eivät kenties koskaan tulisi ilmi. Minne ruusu, ”kukka”, jatkoi matkaansa, ei ollut kiinnostavaa, vaan, että se kulki tuollaisten risteytymien kautta ja risteytymänä, tuskin edes kolmea vaaksanmittaa korkeana, hieman auki revittynä harsona, jonka houkutuksia edes minä, toisinaan varsin teknisluontoinen kuski, en millään kerran kyennyt vastustamaan.
Luonteeltaan melko vaivatonta hallintaa oli kerran myös eräs tilanne taksissani, jossa kulki rahan ja asiakkaiden ohella eräs ruusu. Ruusu oli syntymänsä hetkellä, saavuttuaan taksiini, lähellä poispyyhkiytymistään ellei se olisi kulkeutunut eteenpäin. Se oli vaarassa lakastua, kuolla pois, jos kuka vain olisi uskaltanut sen edessä sanoa, miten helppoa on katkaista ruusun varsi. Tuolloin ruusu olisi kuollut – mutta ei siinä taksissa, jossa se sai pikemminkin rauhaa, tai tilaa syntyä.
Ruusu johti taksistani jonnekin. Minne? Sillä ei ollut väliä silloin. Tulevaisuuteen? Liian ylimalkaista. Ruusu yksinkertaisesti antoi minulle jotain ja minä annoin sille jotain.
Tässä vuoropuhelumme, näin kaikki tapahtui. Ilta oli juuri alkamassa, kun taksiini astui kaksi asiakasta: mies ja nainen. He olivat matkalla erääseen herttoniemeläiseen kuppilaan, jonne ajoin matkan niissä muutamassa hetkessä, jotka taksin ratissa toisinaan kuluvat ilman, että jälkeenpäin muistaa ajan kulumisesta juuri mitään. Asiakkaani olivat juuri astumassa ulos, kun nainen keksi, että hän antaa minulle ruusun. Ruusu oli ilmeisesti alun perin miehen huomionosoitus naiselle, mutta nainen piti ruusua epäkäytännöllisenä kantaa ja kysyi veisinkö sen vaikka ”omalle kullannupulleni”.
Kuinka vastenmieliseltä minusta tuntuikaan ottaa ruusu vastaan! Kuinka heiveröinen ruusu olikaan tuolloin! Jonkinlaisen miesten välisen solidaarisuuden takia kai ajattelin, että otan ruusun nyt vastaan, mutta heitän sen sitten ikkunasta ulos jollakin bussipysäkillä. Hymyilin naiselle ottaessani ”kukan” kohteliaasti vastaan, vaikka perimmältäni suhtauduin siihen ynseästi: jos nainen ei ”kukkaa” huolinut, niin mitä sitä kenellekään muullekaan tyrkyttämään. Ruusun sieti vain jättää jonnekin lojumaan, pysähdyttää sen kulku. Miksi näin ei kuitenkaan käynyt, oli minulle siitä lähtien idea Rahan kyljestä, se, mihin taksini kautta aina silloin tällöin yllän.
Kuljetan asiakkaiden ja rahavirtojen kyljessä välttämättä myös jotain, mikä voi hyvinkin olla lähes tulkoon vain nojaamassa kasvualustaansa. Ruusulla oli tämän ymmärtämisessä aivan erityinen tehtävä. Pelkässä asiakkaita metsästävässä kruisailussa, jota enimmäkseen vain toteutan myymällä aikaani, minua viittilöikin pysähtymään eräs keltaiseen sadetakkiin sonnustautunut toinen nainen. Heti miehen ja naisen jälkeen. Ruusu oli jäänyt autoon, mutta sen matka ei siltä illalta ollut vielä päättynyt.
Keltasadetakkisen naisen astuessa taksiini kyytiin yritti tunkeutua jostain varjoisasta kadunkulmasta samalla myös naisen ”varjo”, mies, jonka kanssa nainen alkoi riidellä. Ja eipä aikaakaan, niin minäkin olin mukana riitelemässä. Suljin moottorin tilanteen äkkinäisyyden ja uhkaavuuden selvittämiseksi. Tilanne oli jollain tavalla käännettävä sopusointuisasti kasaan (mittarikaan ei vielä ollut päällä). Päädyin vastenmieliseen inttämisen ja neuvottelun välimuotoon miehen kanssa. Kumpikaan meistä ei pitänyt toisesta, mutta tavalla taikka toisella ymmärsimme molemmat, että ”varjo” ei pääsisi siihen reissuun mukaan. Kyytiin jäi vain nainen. Ja hänen itkunsa. Ja aina se sama tarina, ”kun on niin ikävää, kun mies hakkaa, mutta miestä ei voi lapsien takia jättää”. Mitä minä voisin siihen hätään tehdä?
Tilanne taksissani ”varjosta” eteenpäin oli jotain aivan muuta kuin tavallinen kyydittäminen. Onnistuin saamaan keskustelun jollakin tapaa nupulleen ja kääntymään moneen muuhunkin suuntaan kuin erilaisten vääryyksien sadatteluun, mikä piristi niin naista kuin itseni kannalta tukalaa tilannetta surumielisten olkapäänä, mitä vältän. Tiesin vain, että jossakin vaiheessa antaisin ruusun naiselle. Löydettyäni tämän hetken, ruusun antamiseni hetken, tulin samalla antaneeksi ruusulle nimen Rahan kyljessä. Nainen jäi aikanaan kyydistäni pois ruusu kädessään, kun taas minä ymmärsin, että asemani pelkästään rahaa ja asiakkaita siirtelevänä kuskina ei pitänyt paikkaansa. Kulkijoina saattoi esiintyä myös muita.
Harvinaisempia kulkijoita olivat ne, jotka kulkivat rahan kyljessä, rahan kylkenä. Sellaisia kulkijoita, kuten Rahan kyljessä, ei ollut ilman rahaa saalistavaa työtäni kuljettajana, ja samalla toimestani oli vain kylkiluun mittainen matka sellaisten kujanteiden luokse, jotka ilman aivan tiettyä päättäväisyyttä eivät kenties koskaan tulisi ilmi. Minne ruusu, ”kukka”, jatkoi matkaansa, ei ollut kiinnostavaa, vaan, että se kulki tuollaisten risteytymien kautta ja risteytymänä, tuskin edes kolmea vaaksanmittaa korkeana, hieman auki revittynä harsona, jonka houkutuksia edes minä, toisinaan varsin teknisluontoinen kuski, en millään kerran kyennyt vastustamaan.
keskiviikko 23. syyskuuta 2009
Nuori pari
Eräs nainen kirjoitti ystäväni selkään
Puskinin runon.
Joitakin päiviä myöhemmin
ystävä meni lääkäriin. Terveysasemalla
hän pyysi lääkäriä olemaan välittämättä runosta.
Mitään runoa ei kuitenkaan löytynyt. Runo oli
huuhtoutunut veden mukana suihkussa.
Lääkäri kysyi: - Onko tätä tapahtunut aikaisemminkin?
Ystävä siihen: - Olemme juuri tavanneet.
sunnuntai 25. tammikuuta 2009
Perikles perikännissä
Naapurit, pilailijat!
Saanko hetken metelöitsijöiltä!
Ylpeys on hyvää, kun se on rakennus
ja pilkattavaa silloin, kun se on elimetön ruumis
Jos aion taata seinän, ei ole sellaista käskyä,
jotta luopuisin ylpeydestä
Juokaamme siis seinille!
(hoippuu naukattuaan jo muutaman)
(nostaa lasia, mutta kaataa sisällön lattialle
ja vakavoituu)
Silti kaiken maailman porttieerit kolkuttavat ovia:
”On aika!”, vaikka tahdomme turvata
vain itsessään halun
tämän soihtuni alla, jota kannan!
Sanon tämän vain kerran, kuten on hyvä ja oikein!
(nostaa soihdun)
Tämän luolan varjoissa,
jonne olemme kokoontuneet juhlimaan,
lukee:
Jos joku yleisesti toisen halua pilkkaa
saakoon vastaansa vain orjan kantamaan soihtua
öiseen Ateenaan
Orja näyttäköön tien pilkkaajan kotiin
Muuhun kuin tähän vastaavaan eleeseen
kaupunkimme hajoaa
eikä pelaa eikä vaihda kohta enää kukaan.
Siispä naapurit,
jos satuttekin olemaan paskiksia,
en laillanne halua lennättää lokaa!
Seinässä, jota kannattelen, on ovi.
Se on ollut siinä jo pitkään,
sillä ylpeys ei asu ovissa eikä sen kahvoissa,
vaan juuri niistä se virtaa ulos
sulostuttamaan apeita ja parantamaan nöyriä
Siispä tervetuloa! Kolkuttakaa oviin rohkeasti
ja
kääntäkää ovien kahvoja
sillä silloin toimitte kuin Apollo ja muut jumalat,
jotka suosivat kutsuja ja vastaavat kutsuihin!
Hestiaalle muistakaa lorauttaa pelkästään
tilkkanen sillä koko kupillinen on pelkkää
tyhjänpäiväistä mahtailua.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)